Hänen veneessään istui, paitsi häntä itseään, kaksi miestä ja kolme naista. Vene laski useissa kohden maihin ja matkustajia hupeni pois. Lopuksi oli jäljellä ainoastaan muuan talonpoikaisnainen ja hän soudatti itsensä Eläintarhaan. Mutta mies, joka oli tarkannut neulan suuntaa, oli jäänyt hänen kanssaan veneeseen ja astui hänen perässään maihin nykyisen n.s. Allmänna Grändin luona.
Nainen kulki oikeanpuolitse veistämön ja venemiesten tonttien, kulki ohi Hasselbackenin ja erosi vasemmalle kaitaista polkua, joka aution, viljelemättömän puiston läpi vei suoraan Brunnsvikiin.
— Koilliseen, se on oikein, — mutisi ruskea mies seuraten häntä.
Kun he olivat tulleet niin kauas kukkuloiden ja puunrunkojen väliin, että kaupunki oli kadonnut näkyvistä eikä läheisyydessä ollut huomattavissa muita eläviä olentoja kuin rastaita ja peippoja, jotka räpistelivät puoleksi vielä lehdettömien puiden latvoissa, joudutti mies kulkuaan ja oli kohta naisen rinnalla.
— Mihin matka?
— Perille, — vastasi nainen, vähän tyytymätönnä tähän odottamattomaan seuraan.
— Oikein vastattu, — virkkoi ruskeapukuinen, — Me kuolevaiset emme tiedä, mistä tulemme ja mihin menemme, mutta yksille perille me kaikki pyrimme — hautaan. Sinnekö menette?
— Sinne. Mutta en jäädäkseni sinne.
— Eräät kuitenkin väittävät atomin katoavan äärettömyyteen.
— He suuresti erehtyvät.