— Jos teillä on niin paha omatunto, ettette voi edes vannoa viattomuuttanne, niin tulee teidän seurata minua poliisin luo. Siellä on sopivia keinoja, joilla totuus saadaan ilmi. Mitä arvelette peukalonpuristimesta? Mutta minä säälin teitä. Vannokaa olevanne se, joksi pukunne teidät osoittaa, niin annan teidän esteettömästi jatkaa matkaanne.
— Olen kreivitär Bertelsköld ja käsken teitä päästämään käteni! — sanoi vaimo heittäen pois päähineensä ja katsellen miestä suurilla, tummilla silmillään.
Mutta ruskeapukuinen taisteli tässä elämänsä hurjimman intohimon puolesta eikä aikonut päästää varmaa saalistaan. — Te olette siis se, — sanoi hän, — josta on puhuttu sanomalehdissä ja joka olette karannut miehenne luota. Sitä enemmän syytä minulla on viedä teidät poliisin luo, josta luultavasti tulette vaeltamaan suoraan ojennuslaitokseen.
Nainen punastui kovasti, mutta oli vaiti. Tähän soimaukseen hän ei voinut mitään vastata. — Oi Bernhard, Bernhard! — ajatteli hän sydämensä syvyydessä.
— Ymmärrätte siis, — jatkoi poliisiksi tekeytynyt — että on minun vallassani saada Tukholman katupojat osoittamaan teitä sormellaan. Teillä on vain yksi ainoa keino päästäksenne vaarasta. Antakaa minulle kuninkaan sormus ja te olette vapaa.
— Ette ole mikään poliisi, olette ryöväri! — huudahti nainen koettaen riuhtaista itsensä irti, mutta ruskeapukuisen käsi piti häntä kuin pihtien välissä.
— Olen ehkä erehtynyt, — sanoi mies taas ikäänkuin nöyrtyen. — Jos teillä ei ole sormusta, niin vannokaa, ja minä uskon teitä.
— Tiedätte hyvin kyllä, että minulla on tuo kurja taikakalu, — vastasi nainen ylenkatseellisesti, — muutoin ette kerta toisensa perästä yrittäisi sitä minulta väärällä valalla houkutella. Mutta koska tiedätte sormuksen voiman, niin pitäisi teidän myöskin tietää, että kaikki uhkauksenne ovat voimattomat. Ette voi minua murhata, ettekä ryöstää; joudutatte vain omaa onnettomuuttanne.
— Armoa, armoa! — huusi ruskea mies, päästäen äkkiä hänen kätensä ja heittäytyen polvilleen. — Te olette oikeassa, te olette tähtien suojeluksen alainen, enkä minä voi teiltä aarrettanne ryöstää, ennenkuin itse menetätte omistusoikeutenne siihen. Mutta olkaa minulle armollinen! Olen tutkinut kaikki luonnon salaisuudet, paitsi tuota ainoata ja suurinta, joka on jäljellä. Sitä löytääkseni olen penkonut maat ja meret, niin, olen uhrannut puolet elämästäni… En voi elää ilman sitä aarretta; sen olemassaolo tekee kaikki pyrintöni tyhjiksi, niin kauan kuin minä en ole sen omistaja. Antakaa minulle siis se sormus, niin tahdon olla orjanne, koiranne, tahdon antaa teille onnea ja kultaa, tahdon puolestanne valloittaa itse taivaan portit!
— Jos antaisin teille sormuksen, — virkkoi talonpoikaisnainen, — niin rikkoisin Jumalan ensimmäisen käskyn ja saisin sielunne häviön omalletunnolleni. Mutta tämä sormus on jo aikaansaanut tarpeeksi pahaa maailmassa. Sen vuoksi ei kukaan maailmassa tule sitä enää kantamaan, ei edes se, jonka oma se perintöoikeuden mukaan on. Tahdon sen tulessa polttaa, koska vesi ei sitä hävitä.