— Näettekö, — sanoi kuningas, — pientä torppaa tuolla lahden toisella puolen? Eihän se vedä vertoja Versaillesille eikä Trianonille, mutta palatkaa tänne kymmenen vuoden kuluttua, niin saatte nähdä, mitä olen tehnyt Hagastani.
— Sanokaa yhtä hyvin vuosisadan kuluttua, sillä jos elän kymmenen vuotta, elän varmaankin sata ja v. 1872 on minulla kunnia pyytää teidän majesteettinne käsivartta, ihaillakseni teidän majesteettinne istutuksia.
— Suotte minulle runsaasti aikaa, — sanoi kuningas hymyillen, — mutta voi olla vaara tarjona, että 1872 saatte nähdä raunioita huviloiden sijasta. Mutta mitä pidätte Eläintarhasta?
— Aivan yhtä paljon kuin Ruotsista, — vastasi markiisitar. — Ihana erämaa, sekasorto, jonka tuhannet kauneudet vain vartovat järjestäjäänsä. Tämä puisto on kuningaskunta, jonka valtaistuin oli avoinna siihen saakka, kunnes teidän majesteettinne suvaitsi syntyä.
— Ja tänään, tarkoitatte, suoritan kruunauskulkuni. Senvuoksi ovat viheriät alamaiseni pukeutuneet tanssi-pukuun.
— Ja teidän majesteettinne siivelliset alamaiset veisaavat tedeumia.
— Minä lupaan teille, madame, että Eläintarha ei enää kauemmin pysy erämaana. Antakaa minulle vapaat kädet, ja ennustuksenne käy toteen. Mutta — tässä kuningas puhui hiljemmin — Du Barry, Du Barry ei ole samaa mieltä kuin te.
— En minäkään ole koskaan ollut samaa mieltä kuin hän, — vastasi markiisitar viehättävän ylenkatseellisesti.
— Ilman Ranskaa minä olen hukassa!
— Ja ilman säätyjä on teidän majesteettinne pelastettu! Mutta säädyistä muistuu mieleeni toinen asia: suvaitseeko teidän majesteettinne suoda hetken huomion osalle uskollista kansaansa, jonka näen lähenevän tuolla lehtimajan luona?