Länsigöötalainen toi pienoisen tynnyrin, täynnä pähkinöitä; kauppamatkustaja tarjottimen samppanjapulloineen; kardinaali toi juuston ja Don Quixote kantoi suurella juhlallisuudella esiin muhkean, rintasokerista tehdyn kruunun.
— Minä kiitän teitä, — sanoi kuningas, taittaen palasen kruunusta ja maistaen sitä. — Ja palkinnoksi teidän osoittamastanne alamaisuudesta minä lahjoitan teille vapauden.
Yleinen riemuhuuto seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, ja kaikista oli leikki yhtä mainiosti keksitty kuin se oli rohkea.
— No, eikö teillä ole minulle mitään ennustettavaa, rakas Sibylla? — kysyi kuningas noita-akalta.
— Teidän majesteettinne löytää jotakin, — vastasi Sibylla, joka ei ollut kukaan muu kuin yksi hovin kolmesta sulottaresta, Ulla Fersen.
— Mitä sitten?
— Särjetyn sydämen — vastasi hän viitaten hienosti ja jalosti hylättyyn kuningattareen Sofia Magdalenaan, jonka hovineiti hän oli.
Kuningas ei vastannut. Hän istuutui nurmikolle markiisitar Egmontin viereen.
— En ole saituri, — kuiskasi hän, — mutta olisin kiitollinen, jos teidän keijukaisenne voisivat lahjoittaa minulle Perun käytettäväkseni.
— Uskooko teidän majesteettinne kullantekotaidon mahdollisuuteen?