— Kas tässä sormus, joka on asettunut teidän majesteettinne jalkain juureen ja joka aina muistuttaa teidän majesteettianne lupauksestanne — ennen vuotta 1872.
Kuningas hymyili tarkastellen näöltään vähäpätöistä sormusta.
— Minä säilytän sen muistona teistä, madame, ja teidän rakastettavasta vieraanvaraisuudestanne.
— Ja säätyjen kruunusta, — laski markiisitar leikkiään. — Mutta, sire, olen oppinut epäilemään kaikkien miesten lupauksia, jopa teidänkin. Sallikaa minun siis kätkeä kihlasormuksenne tähän medaljonkiin, joka ehkä saa kunnian tulla säilytetyksi valtion kalleuksien joukossa.
— Sanokaa mieluummin sydämelläni, — nauroi kuningas Kustaa kätkien sormuksen.
13. VIISAIDEN KUNINGAS HULLUJEN JOUKOSSA.
Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle, että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa, jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi, talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina — uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista oli tuohon aikaan tuntematonta — vaan senvuoksi, että tieto oli iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään kello 3 jälkeen puolenpäivän.
Aika tuskin riitti korjaamaan sitä, mitä oli vuosikausia laiminlyöty. Tehtiin mitä voitiin, ja nyt tuli se pelätty hetki, kun majesteetin vaunut vyöryivät kivetylle pihalle.
Kuningas adjutanttiensa, lääkäriensä ja yksityissihteerinsä seuraamana tarkasteli laitosta ja lausui ankaran tyytymättömyytensä sen rappeutumisesta, jota eivät mitkään puhdistamiset eivätkä mitkään katajanhavut olleet voineet häneltä salata. Johtaja sai muistutuksen, ja käsky annettiin laitoksen asettamisesta tarkoituksenmukaisempaan kuntoon.
Sen jälkeen kävi hänen majesteettinsa katsomassa hullujen koppeja ja kuulusteli merkillisimpien kohtaloita. Siellä oli hylätyitä naisia, jotka hulluudessaan olivat tappaneet lapsensa; omaisuutensa menettäneitä pelureita, jotka nyt pelasivat lastuista ja kivistä; rappiolle joutuneita valtiopäivämiehiä, jotka yhden talarin hinnasta tarjoutuivat hankkimaan hänen majesteetillensa äänten enemmistön maamarsalkan vaalissa. Muuan sanoi olevansa Lutherus, toinen paavi, kolmas Antikristus, neljäs Suuri Moguli. Eräs teurastaja luuli olevansa Preussin Fredrik II; eräs lukiolainen sanoi olevansa Kaarle XII, muuan vanha hovineiti keimaili viuhkallaan ja ilmoitti olevansa Pompadour; eräs onneton maustekauppias, joka oli lukenut romaaneja, julisti itsensä Alarikiksi ja Göthildaksi; eräs partainen merimies oli saanut päähänsä, että hän oli Englannin Elisabeth; muuan houraileva maisteri pyysi kuningasta auttamaan häntä valtaistuimelle, sillä hän oli kruunun tavoittelija Stuart. Näiden inhimillisten intohimojen ja erehdyksien raunioiden joukossa oli myös vanha herkuttelija nimeltä Kalle Sager, joka sanoi odottavansa virkaylennystä, koska oli naisten suosiossa ja soitti huilua.