— Onko täällä eräs henkilö nimeltä tohtori Weis? — kysyi kuningas.
Johtaja rykäisi ja selitti, että mainittu henkilö oli salvattu erään toisen hullun kanssa erityiseen huoneeseen, koska häntä pidettiin vaarallisena.
— Miksi häntä pidetään vaarallisena?
— Hän kuuluu olevan julma noita, eikä hänen kristinuskonsakaan ole kehuttavalla kannalla, — sanoi johtaja.
— Viekää minut hänen luokseen, — käski kuningas. — Te, hyvät herrat, jäätte tänne siksi aikaa.
— Salliiko teidän majesteettinne minun seurata mukana, koska tunnen miehen? — kysyi Paul Bertelsköld.
— Olkoon menneeksi. Allons!
Eräässä sairaalan kaukaisessa kylkirakennuksessa oli isohko huone, jonka ikkunat oli varustettu rautaristikoilla ja joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan. Kumpaisessakin puoliskossa asui hullu, ja he voivat kumpikin väliaidan yli puhutella toisiaan. Vasemmalla puolella oleva hullu, pitkä, vanha, valkeatukkainen ukko istui vapaana, vaikka kyyryllään nurkassaan, jotavastoin oikean puolen asukkaalla, joka näytti melkoista nuoremmalta, oli raskaat kahleet ja rautakanki käsissä ja jaloissa.
Kuningas ja hänen seuraajansa pysähtyivät hetkeksi avonaisen oven taa ja kuulivat hullujen puhelevan keskenään.
Valkotukkainen hullu soudatteli halkoa sylissään ja tarkasteli sitä suurella huolella. — Tämä on puhdasta kultaa — sanoi hän, — hienoa 24 karaatin kultaa, mutta mitä se mahtanee painaa? Saatte tehdä minulle vielä moniaita tankoja, tohtori Weis. Olenhan sanonut teille, että saatte kunniallisen palkinnon. Saatte tyttäreni ja tyttäreni tyttären ja lapseni ja lasteni lapset, jos tahdotte, mutta katsokaa, sieluani en voi myydä polkuhinnasta, ymmärrättehän? Mitä tarjoatte sielustani?