— Annatteko minun olla rauhassa, vanha narri, tai pudotan katon niskaanne! — jupisi toinen hullu vihoissaan; hän oli nelinkontin lattialla ja piirusteli kynnellään kolmioita ja ympyröitä kovaan siltalautaan.
— Saatte kuusitoista prosenttia nettoa, — jatkoi toinen itsepintaisesti. — Olen köyhä mies, minulla on tuskin jokapäiväinen leipäni. Ettekö tunne jotakuta armeliasta ihmistä, joka tahtoisi lahjoittaa minulle neljä äyriä, jotta saisin tuopin kaljaa? Mutta katsokaa, meidän pitää ansaita, meidän pitää tehdä työtä, hankkia itsellemme enemmän kultaa. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale! — jatkoi hän hyväillen halkoa sylissään. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale, kuinka kauniisti loistat! Kas, eihän minulla ole koko maailmassa muita kuin sinä, pieni kultamuruseni! Ei ole toisessakaan maailmassa muuta kuin kirkkaita tukaatteja. Kas, senvuoksi tahdon minäkin mennä taivaaseen, rakas kultaseni! Anna meidän täältä autuaasti eritä. Amen.
— Jos ei tuo kirottu kulta olisi niin aivan pilannut päätänne, — sanoi toinen, — niin sanoisin teille jotakin, Larsson! Ne konnat ovat panneet minut kahleisiin sentähden, että olen maailman valtias, ja jos minun oikea käteni olisi vapaa, nykäisisin minä Skandinavian tunturit maasta juurineen ja heittäisin ne kuin kiven muruset Jäämereen. Mutta te olette vapaa, Larsson, ja voitte tehdä minulle sen palveluksen, josta olen puhunut. Menkää Eläintarhaan ja hakekaa siellä heinikosta, hakekaa yötä päivää, hakekaa sata vuotta, ettekä tule sitä katumaan. Hakekaa se sama sormus, jota ennen kannoitte sormessanne, se, jonka sisäpinnassa on R.R.R., ja se on, niinkuin tiedätte, kuparista ja kaiken maailman kulta on tyhjää siihen verraten, Mutta varokaa sitä itse pitämästä, sillä silloin muutan teidät kuonaksi! Tuokaa se minulle, niin teen teille vuorittain kultaa, valtamerittäin puhdasta kultaa, Larsson! Sillä katsokaa, minä olen kadottanut tähtikompassini, joka aina viittasi, mistä se oli löydettävissä ja sen vuoksi olen tullut tänne kirottuun pohjolaan. Tähdet, nähkääs, hallitsevat maailmaa, mutta tuo kallis kalu, joka on Eläintarhan heinikossa, hallitsee tähtiä, ja ne höperöt, jotka tähän asti ovat sen omistaneet, eivät ole sitä ymmärtäneet. Minä yksin ymmärrän käyttää näin ääretöntä valtaa ja silloin se minulta ryöstetään; eikö se ole katalaa, sanokaa?
— Minä lähden heti, jos annatte minulle ennakolta viisi leiviskää oikeita ja väärentämättömiä kultaharkkoja! — sanoi Larsson iskien viekkaasti silmää.
— Kas, tässä on, — vastasi tohtori tosissaan ja ojensi, niin hyvin kuin hänen kahleensa myönsivät, viisi uutta halkoa toverilleen aitauksen taakse.
Hullut koettivat pettää toisiaan, kumpikin tyydyttääkseen sydämensä salaisinta halua, joka oli ainoa valoisa kohta heidän kauheassa pimeydessään.
Kuningas astui nyt esiin ja käski irroittaa oikeanpuolisessa huoneessa olevan vangin kahleista. Tämä tapahtui, mutta ei näyttänyt tekevän sen erinomaisempaa vaikutusta.
— Nyt olette vapaa, — sanoi kuningas, — ja jos olette se, joka sanotte olevanne, niin pääsette kohta tästä paikasta. Vastatkaa minulle: voitteko todistaa todella voivanne muuttaa rautaa kullaksi?
— Se ei kuulu teihin, — vastasi tohtori äreästi.
— Tiedättekö, kuka minä olen?