— Olette noita tavallisia narreja, jotka töllistelevät suunsa sijoiltaan himoitessaan tomua ja tuhkaa.
— En huoli kullasta sen itsensä vuoksi, vaan tahdon tehdä sillä jotakin hyvää, — sanoi kuningas, joutuen hämilleen hullun edessä.
— Viiniä, naisia, arpanappuloita … niitäkö halutaan? Onhan teillä semmoista ilman minun avuttanikin. Valtaa, kunniaa, voittomaita … haluttaako enempää? Menkää maata kotianne, köyhä kuningas! Se, joka tulee, se tulee teidän nukkuessanne. Muistakaa kuningasten kuninkaan sanoneen teille sen!
— Tunnetteko minut?
Tohtori hymyili halveksivasti.
— No, — sanoi kuningas, tahtoen vielä kerran yrittää, — jos voitte muuttaa rautaa kullaksi, tahdon tunnustaa teidän olevan minua mahtavamman. Enkä tahdo semmoista apua ilmaiseksi.
Hullu nauroi ivallisesti. — Mitä te, pieni, vähäinen lumimajesteetti, voisitte tarjota viisaiden kuninkaalle, joka on salvattu hullujen sekaan?
— Haluatte saada takaisin sormuksen?
Hullun ruskeat silmät välähtivät.
— Saatte sen, kun olette täyttänyt aarreaittani.