Hän ei ymmärtänyt "Yrttitarhaa". Hän ei ymmärtänyt Ceciliaa. Hän ei ymmärtänyt omaa itseään.
8. ENSIMMÄISEN JA TOISEN LUOKAN TÄHTIÄ.
Paul Bertelsköld vietti ullakkokamarissaan unettoman ja levottoman yön. Hänen mielessään ilveili yhä uusia utukuvia. Milloin ne olivat jättiläismäisiä ajatuksia uudesta maailmanjärjestyksestä, milloin aikoja sitten unohdettuja lapsuudenmuistoja; milloin matemaattisia tehtäviä, joista ei vielä kukaan ollut selville päässyt, mutta joiden ratkaisun hän yksin oli keksinyt. Väliin kuuli hän arpanoppain vierivän ja korttien kahisevan; väliin oli siinä hänen serkkunsa Cecilia, joka rukoili Herraa valistamaan kasvonsa hänen ylitsensä; väliin tuo salaperäinen tohtori, joka jäisen kylmästi tarttui hänen vastahakoiseen käteensä. Hänestä tuntui, ikäänkuin ristiriitaiset vallat taistelisivat hänen sielustaan. Siinä oli itämaisen sadun mustat ja valkoiset enkelit, jotka taistelivat ylivallasta.
Levotonna ja itseensä tyytymätönnä hän nousi vuoteeltaan. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja ikäänkuin rikki raadelluksi. Hän tahtoi valoa siihen pimeyteen, mikä peitti hänen sielunsa. Mutta mistä? Miten? Hän luuli kaikkien häntä tuomitsevan ja väärin käsittävän. Hänen ystävänsä ja kasvatusisänsä piti häntä haaveksivana narrina. Professorit katselivat häntä tylyin silmin, sitten kun hän oli lakannut käymästä heidän luennoillansa. Kenen luo hän kääntyisi, saadakseen sumun selkenemään? Kello oli 6 aamulla, ilma puhdas, taivas sininen. Miesmuistiin ei Turussa ollut ollut niin kuivaa toukokuuta. Paul otti hattunsa ja lähti kaupunkiin, aluksi kuljeksien ilman mitään määrättyä maalia, niinkuin niittyvillan untuvainen ajelehtaa aamutuulessa.
Muuan matala ikkuna oli auki kadun puolella. Kirjoituspöydän ääressä istui kynä kädessä kalpea, noin 20-vuotias nuorukainen, ja huoneen perällä oli pari kirjansa ääreen kumartunutta koulupoikaa. Nuorukainen katsahti ylös, huomasi Paulin ja sanoi hänelle:
— Hyvää huomenta, kuningas Midas!
— Hyvää huomenta, Faeton! — vastasi Paul, suutuksissaan tästä viittauksesta hänen kullantekotaitoonsa.
Ikkunassa oleva nuorukainen oli Turun ylioppilas Juhana Henrik Kellgren, jota siihen aikaan enemmän pelättiin kuin rakastettiin hänen sukkelien kokkapuheittensa vuoksi.
Paul jatkoi matkaansa. Hän kohtasi erään nuoren, vastaleivotun ylioppilaan, joka jo oli menossa yksityiselle luennolle. Se oli hento 16-vnotias nuorukainen, kalpea ja kivulloisen näköinen, mutta hänen piirteensä olivat älykkäät ja silmät kauniit, siniset. Hänen nimensä oli Jaakko Tengström; hänestä tuli myöhemmin Turun arkkipiispa.
— Menetkö Hasselin luo? — kysyi Tengström.