— En, vaan Gadolinin, — vastasi Paul umpimähkään, sillä häntä hävetti olla vähemmän ahkera kuin nuorempi kumppaninsa.
— Hyvästi.
— Hyvästi.
Turussa oli silloin kaksi jumaluusoppinutta, jotka samalla olivat mainioita luonnontutkijoita, nimittäin oppinut ja valistunut piispa Mennander ja yhtä oppinut mutta paljon koukkuisempi Jaakko Gadolin, siihen aikaan toinen jumaluusopin professori ja sittemmin Mennanderin toinen jälkeläinen piispanvirassa. Siihen aikaan kelpasivat teologit vaikka mihin, niinkuin meidän aikanamme kenraalit. Paulille pälkähti päähän käydä tuon oppineen miehen puheilla ja hän otti asiakseen lainata häneltä kirjan.
Hän tapasi kuuluisan professorin yömyssyyn ja paksuun yönuttuun pukeutuneena, palavan takkavalkean ääressä, paahtavan kuumassa huoneessa, kirjoittamassa tutkimusta — Turun pappeinkokoukseenko? Ei, vaan Tukholman tiedeakatemialle kuun parallaksista. Hänen vieressään oli metsänhoitoa koskeva, kohta alkavia valtiopäiviä varten laadittu mietintö ja valtioneuvos Ferseniltä vastatullut kirje, joka sisälsi erään valtiollisen juonen paljastuksen.
Gadolin oli noin 56-vuotias mies, älykäs ja pisteliäs; suurempi luonnontutkija kuin teologi, mutta suurempi poliitikko kuin luonnontutkija.
— Mitä Bertelsköldillä on asiaa? — kysyi professori, ei juuri tylysti, mutta aikaansa arvossa pitävän esimiehen äänellä.
Paul pyysi saada lainata Helvetiuksen mainion teoksen De l'esprit.
— Mitä hän sillä tekee? — kysyi professori, rypistäen kulmiansa.
— Minä haluaisin mielelläni oppia tuntemaan matemaattiset todistukset
Jumalan olemassaolosta, — vastasi Paul teeskennellyn yksinkertaisesti.