— Matkustin kerran, — kertoi Bertelsköld, — Uuden Kastilian ja La Manchan kuivien vuoriarojen läpi Toledosta Andalusian Villa Francaan. Maisemat olivat maalauksellisen kauniita, ja muulinajaja, joka oli oppaanani, ei lakannut ylistelemästä kotimaataan kauneimmaksi maaksi auringon alla. Usein, kun näin korkeat vuorenkukkulat ilta-auringon kultaamina, tai kun tie mutkitteli kauheiden syvänteiden ohi, olin valmis yhtymään hänen ylistyksiinsä. Mutta kun näin tämän maan olevan niin aution ja hedelmättömän enkä löytänyt yhtään virvoittavaa lähdettä, josta olisin janoni sammuttanut paahtavassa auringon paisteessa, en muuta kuin sameaa vettä tai huumaavaa viiniä, silloin ikävöin sieltä pois, vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, ettei mikään ole ihanampaa kuin matkusteleminen näissä vuoriseuduissa. Vihdoin laskeuduimme vuorilta ja lähestyimme Andalusian ihania lakeuksia, joiden läpi lukemattomat vedet virtailevat, joiden välissä kirkas Guadalquivir mahtavana ja tyynenä kulkee hiljaista kulkuaan mereen. Kuinka toista olikaan tämä maa verrattuna niihin polttaviin erämaihin, joista tulin! Ilma oli niin puhdas, taivas niin sininen, linnut lauloivat ja niityt tuoksuivat tuoreuttaan. Minusta tuntui kuin rauha ja siunaus olisivat kaareutuneet taivaallisen kirkkauden tavoin tämän ihanan seudun yli; mutta oppaani oli toista mieltä. Hänestä tuntui Andalusia yksitoikkoiselta ja ikävältä, hän halusi takaisin erämaihin ja niiden sameille lähteille ja hän ivaili minua kuin hupsua, kun en tahtonut palata hänen kanssaan. Mitä arvelette, hyvät herrat? Kumpiko meistä oli oikeassa?
Kuulijat olivat vaiti.
— En usko, — jatkoi Bertelsköld, — että moni teistä olisi ollut toista mieltä kuin minä. Mutta kun näette matkustajan astuvan tämän maailman kuivista erämaista, sammumattomasta janosta ja yöllisistä kuiluista ihanille, eläville vesilähteille Jumalan valtakuntaan, silloin sanotte niinkuin muulinajaja: mikä hupsu! En tahdo tästä kanssanne väitellä. Mutta jos tuntisitte valtakunnan, jota ylenkatsotte, silloin moni teistä ehkä seuraisi iankaikkista tienopasta ja kummastuisi sokeuttaan, että niin kauan on nähnyt elämän valon ja kuitenkin on jäänyt varjoon.
— Amen, — sanoi nuori kornetti ivallisen juhlallisesti
— Mutta, hyvä Bertelsköld, — virkkoi eräs vanhemmista ja vakavammista, — uskotteko tosiaankin, että semmoinen lastensatu kuin kristinusko on kestävä järjen tutkimuksen edessä tällä valistuksen aikakaudella? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole olemassa kristinuskoa.
— Kahdenkymmenen vuoden kuluttua,[25] — sanoi Bertelsköld, — sanotaan ehkä niinkuin kerran ennen, kun maailmanhistoria kääntyi saranoillaan: "Nyt on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Mutta kun hetki on ohitse, niin iankaikkinen totuus taasenkin tunkee esiin kirkkaampana kuin koskaan ennen ja sata tai tuhat vuotta tämän jälkeen kristinusko voitollisesti levittää valtaansa kaikkiin maailman ääriin, kun sitävastoin "valistuksen vuosisata" pysyy aikakirjoissa vain katoavana pilkkuna ihmiskunnan edistymisessä.
— Olkoon menneeksi! — sanoi kornetti. — En voi väittää eläväni niin kauan, mutta jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua kristinuskosta on jäljellä muuta kuin enintään papinkaulus, niin tarjoan herroille korin samppanjaa.
— Hyväksyn tarjouksenne, jos silloin enää voin juoda samppanjaa, — sanoi Bertelsköld hymyillen.
Mutta muut eivät juuri vastanneet hymyilyyn. Tuo iloinen Svenska Bottenin seura ei ollut enää oikealla tuulellaan, ja samassa astui parooni Sprengtporten sisään.
— Herra parooni, — sanoi kreivi Bernhard, — olen teidän läsnäollessanne häväissyt markiisitar Egmontia, ja te olette pyytänyt minulta hyvitystä. Minä julistan näiden herrain läsnä ollessa, että olen ollut väärässä ja kysyn, katsotteko minun tällä tyydyttäneen kunnian vaatimukset?