Kesäillan aurinko oli juuri laskeunut Meelarin ulapoihin Riddarholman taa, kun vahakynttilöitä jo alettiin sytyttää Tukholman kuninkaallisessa linnassa. Siellä oli suuri vastaanotto; ruotsalaisen ylimystön kerma, diplomaattikunta ja muutamat puolueiden arvokkaimmat valtiopäivämiehet oli "käsketty" linnaan.
Kauniit, komeat salit loistivat tulien valossa; kuninkuuden puuttuvaa valtaa oli komeudella korvattava. Kaikki oli ylellisyyttä, kohteliaisuutta, seremoniaa, eivätkä hovitapain kahleet kuitenkaan tuntuneet raskailta muille kuin niille, jotka olivat niihin tottumattomat. Päiväpaiste hovilaisten kasvoilla oli yhtä pysyväinen kuin se on Perussa, jossa ei koskaan sada muuta kuin kultaa. Tänne ei kuulunut mitään valituksia koko Ruotsin valtakunnasta, ei mitään nälkäisen kansan hätähuutoja, ei mitään melua valtiopäiväin suuresta sanatehtaasta, ei yhtään uhkausta kaikkialla kaupungissa kokoontuvista kerhoista. Valtakunnassa oli rauha, hovissa oli rauha, tyyneys asui kaikkien kasvoilla.
Mutta miksi tunkeilivat kaikki niin uteliaasti nuoren kuninkaan ympärille, kun hän kello 9 illalla näyttäytyi, hymyillen armollisemmasti kuin koskaan ennen? Miksi häntä kaikkialla tarkasteltiin salaisin, tutkivin silmäyksin? Mitä tahdottiin lukea noista kahdesta, suljetusta kirjasta, noista kahdesta suuresta, sinisestä, brandenburgilaisesta silmästä, jotka hallitsivat, ihastuttivat ja pettivät kaikkia? Koetettiin lukea niistä Ruotsin huomenta, mutta sitä oli yhtä vaikea lukea kuin aaltojen kimallusta kirkkaalla järvellä.
Eriskummallinen rauha vallitsi. Näytti siltä kuin olisivat kaikki meluavat voimat sukeltaneet illan tyynen pinnan alle, näkymättöminä taistellakseen hiljaisessa syvyydessä. Kaikki tiesivät, että jotakin tulisi tapahtumaan; moni tiesi senkin, mitä tapahtuisi. Eikä kuitenkaan kukaan ollut mitään aavistavinaan.
Harjoitettiin "Thetis ja Peléetä". Tämä oli ensimmäinen ruotsalainen ooppera; kaikki olivat ihastuksissaan, ainakin siltä näytti, kuningas enin. Hän huomautti vikoja; hän kiitti laulajia, etenkin laulajattaria. Hän taputti käsiään kappaleen kauneimmille paikoille, hän selaili nuottivihkoja ikäänkuin uudestaan lukeakseen korvaahiveleviä säveleitä.
— Ja tuo ajattelisi vallankumousta, tuo! — kuiskasi ylimaaherra
Rudbeck.
— Kuka tietää? — kuiskasi valtioneuvos Kalling takaisin. — Olisimme kuitenkin tehneet viisaimmin vangitessamme hänet.
— Hänet! Tiedättekö, mitä hän teki, kun aamupäivällä olin hänen puheillaan? Puhuessaan kanssani Kristianstadin tapauksista piirusteli hän koruompelukaavoja neiti Posselle.
— Mutta meillä on varmat tiedot…
— Sitä en usko! Uskokaa mitä tahdotte muista, mutta itse hän on pelkuri. Ajatelkaa, olisihan väärin valtion onnen vuoksi keskeyttää uuden oopperan harjoitukset. Kas, nyt hän istuutuu pelipöytään paroonitar Pechlinin kanssa. Jos hänellä on rahtunenkaan miehensä neroa, niin hän kyllä saa selon, mitä kortteja kuninkaalla on kädessään…