Paul Bertelsköld seisoi siinä lähellä. Hän oli kalpea rasituksesta, sillä hän oli kirjoittanut myöhään yöhön, kirjoittanut osia, vaikkei kuitenkaan tavallisia tällä kertaa. Hänen silmänsä seurasivat markiisitar Egmontia. Ei koskaan ollut Paul nähnyt häntä niin rakastettavana, niin loistavan kauniina. Kaikkia hän häikäisi, kaikkia hän ihastutti. Kateuskin unohti teroitetun tikarinsa, ja ihmiset kuiskasivat keskenään: tuommoinen puoliso olisi Kustaa III:lla pitänyt olla, silloin olisi hänellä ollut vertaisensa: mahtavampi muita, sukkela, iloinen, miellyttävä ja arvokas joka liikkeessään!
Paul oli onnellinen ja tunsi samalla olevansa nöyryytetty. Sehän oli sama lumoojatar, joka illan kuutamossa niin haaveksivasti oli nojannut päänsä hänen olkaansa vastaan! Mutta nyt tuo kaikkien ihailema, hymyilevä ja kuitenkin niin ylpeä ei suvainnut katsahtaakaan häneen.
Silloin pistettiin paperi hänen kouraansa. Hän kääntyi, mutta tuoja oli jo kadonnut.
Pieni tuoksuva kirje poltti hänen kättään. Paul hiipi ikkunan luo ja luki ranskankielellä: "Teitä odotetaan keltaisessa huoneessa".
— Se on hän! — ajatteli Paul itsekseen, ja hänen sydämensä alkoi valtavasti sykkiä. Hetken kuluttua vetäytyi hän kenenkään huomaamatta osoitettuun huoneeseen. Mutta hän ei tavannut siellä markiisitarta; sen sijaan istui siellä vanhanpuoleinen sotaherra, huolimattomasti sohvassa venyen. Tämä henkilö oli niitä, joita täytyy kolmesti katsella. Ensi silmäyksellä hän näytti tyhmältä, toisella iloisen veltolta, kolmannella viekkaalta. Se oli kuninkaan ja hattujen vaarallisin, viekkain ja leppymättömin vastustaja, kenraali Pechlin.
— Istukaa, nuori mies, minulla on teille jotakin sanottavaa, — virkkoi kenraali sotamiehen suoruudella ja esimiehen äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.
Paul jäi seisomaan.
— No, niinkuin haluatte, — virkkoi kenraali välinpitämättömästi. — Tunnen isänne, nuori herrani. Olemme olleet valtiollisia vastustajia, mutta minä kunnioitan hänen vakaumustaan, enkä sen vuoksi tahtoisi nähdä hänen poikaansa mestauslavalla.
— Mitä teidän ylhäisyytenne sillä tarkoittaa? — kysyi Paul enemmän kummastuneena kuin säikähtyneenä.
— Minä tarkoitan, — jatkoi kenraali, — että vuoden viidenkymmenen kuuden tapahtumat kohta tulevat uudistumaan. Ette voi, nuori mies, muistaa sitä aikaa, koska silloin vielä kuljitte mekossa; tahdon sen vuoksi kertoa teille muutamin sanoin sen historian. Kuningas tahtoi tehdä itsensä itsevaltiaaksi, mutta vapaus oli liian kova pähkinä rikkipurtavaksi; se ei onnistunut, ja kaikki hänen lähimmät apulaisensa saivat nousta mestauslavalle.