— En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne.
— Älkää tekeytykö tyhmemmäksi kuin olette; ymmärrätte varsin hyvin. Sanalla sanoen: olette kuninkaan yksityissihteeri ja tunnette salaisuuden. Te siis menetätte päänne, kun ratkaiseva hetki on ohi huomenna tai ylihuomenna.
— Teidän ylhäisyytenne…
— Jättäkäämme korupuheet. Tiedän kaikki ja säälin isäänne. Olen sentähden päättänyt pelastaa teidät, kun vielä on aika. Tahdotteko pitää päänne? Jaa tai ei.
— Jos se voi kunnialla tapahtua, tahdon mielelläni sen pitää, — vastasi Paul hymyillen.
— Kunnia ja vapaus ovat erottamattomia. Kuulkaa siis, mitä ystävänä aion teille uskoa. Sanotaan teidän olevan haaveksiva nuorukainen, mutta minä puhun teille kuin järkevälle miehelle. Jos ette ennen aamun koittoa jätä minulle koko vallankumoussuunnitelmaa, jonka tiedän voivanne minulle hankkia, niin olette auttamattomasti hukassa.
Paul oli vaiti. Hän tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta hänellä ei ollut sanoja hämmästyksensä ilmaisemiseen.
Kenraali ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa. — Huomatkaa, — sanoi hän, että vaadin teiltä tätä isänmaan ja vapauden nimessä. Kas siinä syyni, jonka myöskin täytyy olla teidän. Mutta teidän palkintonne ei sen vuoksi tule olemaan pienempi. Te saatte korvaukseksi palveluksestanne valita majurin viran kaartissa tai vastaavan siviiliuralla ja kummassakin tapauksessa 40.000 talaria vaaterahaa. Luulen sen riittävän.
— 40.000 talaria! Minulle?
— Mitä nyt? Niin nuori ja jo oppinut noin tinkimään! Voin nostaa summan 50.000:een, mutta en talariakaan siitä yli. Oletteko hullu, herrani? Onhan siinä kultaa kyllin kokonaisen säädyn ostamiseen. Ja sitäpaitsi, — jatkoi hän oikaisten itseään, — tässä ei ole kysymys siitä, vaan tout bonnement isänmaan pelastamisesta. Ymmärrättekö?