— Parooni Ehrensvärdille… Paljonko kello on?
— Neljännestä vailla neljä.
— Sanokaa, että herättävät minut kello seitsemän.
Paul meni. Etuhuoneen lamppu paloi yhä himmeämmin, ja varhainen kesäaamu alkoi sarastaa koillisessa Valdemarin niemen takaa Eläintarhasta päin. Yön valvonnasta väsyneenä vaipui nuorukainen tuolille, pää nojautuneena ikkunanpieleen, ja nukkui vasten tahtoaan niin sikeästi, ettei herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla taivaalla.
Hämmästyneenä hän hyppäsi ylös. Kello oli jo kahdeksan, tukankähertäjä oli tullut, ja kamaripalvelija puki kuningasta. Kustaa III oli tänä merkillisenä päivänä puettuna mustiin silkkisukkiin ja soikeilla hopeasoljilla koristettuihin kenkiin, mustiin housuihin, siniseen, yksinkertaiseen, kullatuilla napeilla varustettuun takkiin, tavallinen upseerinmiekka kupeellaan; hiukset olivat puuteroimatta, ja päässä hänellä oli kolmikulmainen hattu ilman höyhentöyhtöä.
Tehtyään pienen ratsastusretken jätti kuningas huoneensa ennen klo 10.
Hänen muutoin tyven ja kirkas katsantonsa oli nyt kyynelten tummentama.
Mutta Kustaa III oli kaunis tällä hetkellä, jolloin hän pannen
alttiiksi kruununsa lähti pelastamaan valtakuntaansa Puolan kohtalosta.
Hän meni neuvoston kamariin, ja valtioneuvosto alkoi vallankumouksen sillä uhkaavalla vaatimuksella, että kuningas lukisi sen kirjeen, jonka hän edellisenä yönä oli vastaanottanut Kaarle-herttualta. Hän kieltäytyi, ja vilkas sananvaihto syntyi. Kiivaimmat valtioneuvoston jäsenet tahtoivat heti vangita hänet ja ottaa häneltä hänen miekkansa. Olivathan he jo antaneet panna kuntoon ne huoneet, joissa häntä pidettäisiin vankina Kastenhofissa.
Valtioneuvoston jäsen, kreivi Kalling, jolle neuvosto oli antanut rajattoman vallan Tukholman kaupungissa, tahtoi estää kuningasta poistumasta neuvostosta. Vihasta vavisten, jommoisena häntä ei koskaan ennen oltu nähty, riuhtaisihe Kustaa III irti, heittäysi odottavan ratsunsa selkään ja ratsasti tykistöasemalle, jossa hän tarkasti sotaväen. Svenska Botten ja monet muut upseerit olivat jo kokoontuneet hänen ympärilleen, ja tämän hänelle uskollisen joukon etupäässä läksi kuningas jalkaisin takaisin linnaan. Tästä hetkestä lähtien vyöryivät tapaukset kuin alamäkeä, ja mielipiteiden myötätuuli yltyi myrskyksi.
Paul Bertelsköldillä oli koko aamupäivän ollut työtä kuninkaan käskyjä toimeenpannessa ja vasta klo 11 ap hän pääsi ulos. Hän kiiruhti markiisitar Egmontin hotelliin Kuningattarenkadulle, mutta sinä päivänä ei ollut helppoa päästä kulkemaan. Koko Tukholma oli liikkeellä, ja kaikki suurimmat kadut olivat täynnä väkijoukkoja. Ukkospilven tavoin oli yli kaupungin kohissut huhu siitä, että jotakin oli tekeillä, ei valtion, vaan kuninkaan turvallisuutta vastaan.
Kun Paul Norrmalmin — nykyisen Kustaa Aadolfin — torin yli tahtoi kääntyä vasemmalle, kääntyäkseen sitten oikeaan käteen Kuningattarenkadulle, salpasivat häneltä tien monet sadat merimiehet, kisällit ja raudankantajat, jotka epäröiden olivat kokoontuneet erään tavattoman ison ja rotevatekoisen miehen ympärille. Mies oli puettu kuluneeseen, siniseen sarkatakkiin, rasvattuihin pieksuihin ja jonkinmoiseen ylioppilaslakkiin, joka oli kallellaan korvallisella. Tämä ilmiö, puolittain herra, puolittain renki, muutoin hyväntahtoisen ja rehellisen näköinen, oli suotta kylläkin — sillä hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita — kavunnut erään puodin rappusille ja piti sieltä puheentapaista, jonka hyvin tunnettu murre heti ilmaisi hänet Turun seuduilta kotoisin olevaksi suomalaiseksi. Vahinko vain, että etäämpänä seisojat voivat kuulla puheesta ainoastaan katkonaisia ääniä, sillä kuulijat rähisivät ja huusivat kilvan puhujan kanssa.