— Mitä hän sanoo? — kysyi Paul, joka ei päässyt eteenpäin ja ihmeekseen tunsi vanhan ystävänsä, rehellisen Eudoksius Lejonfällin, Leoksi nimitetyn, Turun akatemian entisen jumaluusopin ylioppilaan.
— Hän lörpöttelee, että laivan ruumassa vuotaa, että laiva kallistuu ja että suomalaiset kääntävät keulapurjetta, — vastasi se, jolta oli kysytty, eräs laivaston matruusi, suunnaton mälli kumpaisessakin poskessa.
— Taitaisimmepa kaikki saada tuulta tarpeeksi ja tekisimmepä viisaimmin, jos kääntäisimme peräsimen ja nostaisimme mastoon kuninkaallisen lipun, jatkoi Paul samaan tapaan. Hän tunsi vallan hyvin Sprengtportenin salaisen lähettämisen Suomeen, ja tiesi, että sen tarkoituksena oli aloittaa vallankumous Porvoossa ja Viaporissa.
— Emme, lempo vieköön, purjehdikaan suomalaisten vanavedessä! — noitui matruusi, jonka ruotsalaista ylpeyttä tämä puhe loukkasi.
— Eläköön vapaus! Suomalaispöllöt hiiteen! — huusivat useat äänet.
— Heittäkää alas portailta tuo lurjus! Ruusukamariin se mies! — huusivat toiset.
Leo-veikon asema näytti arveluttavalta, ja samoin — ja se oli pahempi — näytti arveluttavalta kuninkaankin asema.
— Eikö täällä ole yhtään ylioppilasta? — kuului epäonnistuneen puhujan karkea ääni melun läpi, sillä hän alkoi joutua ahdinkoon vaarallisten uutistensa vuoksi. Mutta jos siellä olisi ollutkin ylioppilaita joukossa, olivat he viisaasti vaiti, sillä joukko oli juuri semmoista väkeä, joiden kanssa Upsalan ylioppilaat joka ilta kaduilla tappelivat.
Paul tunkihe lähemmä ja hänen onnistui päästä portaiden luo juuri parahiksi, kun jo kymmenet käsivarret olivat tarttumassa suomalaisen jättiläisen kuluneeseen sarkakaulukseen, ja tämä huitoi ympärilleen tottuneella kädellä ja järkähtämättömän levollisesti, vaikka toivo ylivoiman voittamisesta olikin vähäinen.
Yhdellä hyppäyksellä oli Paul hänen rinnallaan ja sysäsi takaisin rohkeimmat ahdistajat, huutaen korkealla äänellä: Eläköön kuningas!