— Du Barrya vihattiin niinkuin kaikkia suosikkeja, mutta kaikki yritykset tuon uuden Pompadourin kukistamiseksi menivät myttyyn. Choiseul ja hänen muut vihollisensa liittoutuivat silloin hankkimaan hänelle pelättävän kilpailijan, erään nuoren ylhäisen naisen, kaunottaren jonka erinomainen nero jo jonkin aikaa oli herättänyt kaikkien, etenkin Ranskan kuninkaan huomiota ja ihailua. Du Barryn kukistumista pidettiin varmana, mutta liittoutuneet olivat laiminlyöneet ottamasta lukuun erään tärkeän asianhaaran, kysymyksessä oleva nainen kieltäytyi suostumasta heidän ehdotukseensa.
— Ah, teidän majesteettinne … alan ymmärtää.
— Niin, tuo nainen oli liian ylevä, liian jalo tahtoakseen semmoisilla ehdoilla nousta valtaistuimelle. Hänelle tehtiin mitä loistavimpia tarjouksia, hänelle tarjottiin miljoonia, jos hän suostuisi, mutta hän pysyi taipumatonna ja matkusti Ruotsiin kreivitär Du Barryn pelon ja kostonhimon vainoamana. Silloin hän eräänä päivänä huomasi valtaistuimeni horjuvan, valtakuntani olevan häviön kuiluun syöksymäisillään, ja kaikki riippui siitä, että ratkaisevalla hetkellä olisi aikaa ja rahaa. Oli ainoastaan yksi keino ja kysymyksessä oleva nainen päätti, minun tietämättäni, käyttää sitä keinoa. Sain liian myöhään tietää, että hän oli minun pelastuksekseni käyttänyt ne miljoonat ja sen vallan, jotka olivat tarjona hänen suostumuksensa maksuksi. Rahat olivat ainoastaan laina, jonka minä maksan; mutta te ymmärrätte, että tämä laina hänen luonteensa mukaan merkitsi lainanottajan kuolemantuomiota. Hän oli liian suuri, liian puhdas elämään loistavassa häpeässä — hän tahtoi ennemmin kuolla tuntematonna Ruotsin pelastajana kuin nousta Ranskan tahratulle valtaistuimelle. Nyt tiedätte nimen. Kostakaa, jos voitte — Ranskan kuninkaalle, Ludvig XV:lle.
20. KOLMAS KOETTELEMUS.
Kauniina kesäpäivänä, heti jälkeen puolenpäivän, istui Vera Bertelsköld opettajattarensa, neiti Sjöbladin kanssa, ruohosohvalla Falkbyn rannassa ja luki ääneen erästä opettavaista kirjaa. Kirja sisälsi kreivi Tessinin kirjeet Kustaa III:lle tämän lapsena ollessa: totuuksia ja hyviä neuvoja, puettuina kaikkein keveimpään, miellyttävimpään kielelliseen asuun, mitä vielä "vanha mies" on käyttänyt "nuorta prinssiä" puhutellessaan. Mutta niin miellyttävää kuin tämä lukeminen olikin tai kuin sen olisi pitänyt olla, ei kirja voinut kiinnittää vilkkaan lapsen huomiota. Veran elävät, iloiset silmät kääntyivät usein opettajattareen ikäänkuin kysyen, eikö jo riittäisi, ja kun hän ei saanut vastausta, lensi katse salaa siniselle ulapalle, vihertäviin saariin, sorsiin, jotka uivat tuolla lahdella, tai valkeaan, järven toisella rannalla näkyvään purjeeseen. Verassa oli jotakin äidistään siltä ajalta, jolloin Ester Larsson ratsasti Korsholman valleilla, ja tyttö oli noiden kesyttömien varsojen näköinen, joille ensi kerran on pantu suitset suuhun ja jotka hillittömästi tempovat outoja ohjaksia.
Luontokin oli niin kaunis, että se ikäänkuin loi viheriän varjon kirjan lehdille.
Suloinen kesälämpö lepäsi kuin rakkauden hengitys yli koko miellyttävän seudun; vieno kaakkoistuuli väreili veden pinnalla; keinuvassa aallokossa karkelivat salakat; metsä tuoksui tuoreutta ja pellolla lähellä rantaa oli leikkuuväki iloisesti sitomassa runsastähkäisiä elolyhteitä.
Kreivitär oli osunut oikeaan valitessaan Lotten Sjöbladin lapsensa opettajattareksi. Hän oli hiljainen, totinen tyttö, vähän yli kahdenkymmenen, ei tosin kaunis, mutta hyvä ja älykäs. Juuri tuo tämän köyhän, vastoinkäymisissä koetellun tytön hiljainen, hyvä, tyven ja totinen olemus veti vallatonta lasta puoleensa ja hillitsi yhdellä ainoalla silmäyksellä pienokaisen uppiniskaisen mielen. Vera oli silminnähtävästi edistynyt eikä kuitenkaan tuntenut mitään painavaa iestä; hän oli vapaa kuin pyrstöänsä viipoittava västäräkki rannan kivillä.
— Mitä näet tuolla etäällä? — kysyi neiti Sjöblad hetken kuluttua, huomattuaan oppilaan maltin olevan loppumaisillaan.
— Ajattelen, että jos olisin heinäsorsa, — vastasi Vera.