— Mutta ethän sinä ole heinäsorsa, vaan sammakko! — laski kotiopettajatar leikkiä.
Kun Vera hetkisen oli saanut opetusta uimataidossa, pyysi hän saada polskaroida "vielä vähän aikaa" opettajattaren noustua vedestä uimahuoneeseen. Se oli niin sanomattoman hauskaa. Vesi roiskui hänen ympärillään delfiinin suihkujen tavoin. Hän pisti nauraen sakarisormet sieraimiinsa ja peukalot korviinsa ja oli sukeltavinaan, vaikka kastelikin vain nenänsä. Sitten hän katsoi ylpeillen taidostaan ylös ja huomasi erään herran aivan lähellä rannalla. Vähän, ei paljon, hän hämmästyi, ja sukelsi taas, ruskeat kutrit vedenpinnalla, mutta tunsi kohta oman veljensä Paulin.
— Hyvää päivää! — nyökäytti Paul päätään.
— Tahdotko nähdä, kuinka uin? — huusi Vera, unhottaen kaiken muun uudesta taidostaan iloitessaan. Ja kädet pohjassa hän suoritti omasta mielestään niin merkillisiä kokeita, että hänet vähintäinkin olisi ollut vihittävä uimamaisteriksi, jos semmoisia siihen aikaan olisi ollut olemassa.
Paulin täytyi nauraa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli nauranut ja se oli kuin päiväpaiste pitkän synkän päivän perästä.
Kun Vera sitten oli pukeutunut ja sisarukset olivat syleilleet toisiaan, kysyi Paul isäänsä ja veljeään.
— He ratsastivat tunti sitten vanhan Flintan mökille tuonne niemelle, — vastasi Vera.
— Eikös Bernhard ennen ollut kova vanhaa Flintaa kohtaan? — virkkoi
Paul.
— Oli ennen, — vastasi neiti Sjöblad. Paul ei enää tunne veljeään entisekseen.
— Niin, — toimitti Vera, — se oli siihen aikaan, kun Bernhard oli pahankurinen; niin ilkeä, niin ilkeä hän oli, että olisin voinut häntä purra, mutta nyt häntä suutelen joka päivä. Arvaas, mitä hän tekee tuolla niemellä! Hän rakentaa Flintalle paljon paremman tuvan kuin muorin vanha tupa oli.