Nämä sanat kuultuaan näytti pieni mustaverinen mies säpsähtävän, kiskaisihe jättiläisen selästä, luikahti maahan ja kiiti kuin käärme pensaiden väliin. Se tapahtui niin nopeasti, ettei jättiläinen ehtinyt muuta kuin hölmistyneenä katsoa taakseen ja sanoa, korvallistaan kynsäisten: — Kas perkele!
Ja sen sanottuaan heitti Paul Bertelsköldin vanha ystävä Leo kaapin marakatteineen maahan. Mutta sen enempää miettimättä lähti Martti ajamaan takaa pakenevaa.
Tultuaan vähän matkaa metsään näki hän mustan Josén kyyristyneenä kiven taa kurkistelevan polkua pitkin. Espanjalainen, joka tässä asemassa oli eksyttävästi väijyvän ilveksen näköinen, irroitti pitkän veitsen vyöltään. Hän oli tunnettu erinomaisesta taidostaan heittää tuota vaarallista asetta, joka häneltä aina osui maaliinsa.
Polkua pitkin tuli nopein askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Hän ei aavistanut mitään vaaraa, hän kiiruhti vain Flintan mökkiä kohti.
Silloin kohosi musta José maasta kyyrysiltään, ja tähtäsi kostosta välkkyvin silmin vaimoon kuolettavan iskun. Martti tahtoi juosta apuun, mutta hänet ehkäisi siitä äkkiarvaamaton tapaus. Kuului pamaus noin viidenkymmenen askelen päästä, keveä savu kohosi pajupensaiden takaa, ja espanjalainen solahti verisenä alas kiveltä. Joku oli nähtävästi luullut häntä siksi otukseksi, jota hän niin paljon sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistutti.
— Mitä se oli? — kysyi nainen Martilta.
— Musta Jooseppi tuossa tahtoi tappaa teidän armonne, — vastasi
Martti, ja hänen rehellinen kalastajasydämensä vavahti.
Talonpoikaisnaisen jalo otsa synkkeni hetkeksi, mutta pian hän oli taas selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä.
— Vie minut hänen luoksensa! — sanoi hän.
Martti saattoi hänet kaatuneen salamurhaajan luo, joka makasi kiven takana. Tämä hengitti vielä. Luoti oli mennyt hänen oikean olkapäänsä läpi.