— Hän on pelastettavissa, jos luoti saadaan ulos, — virkkoi nainen tutkittuaan haavaa tottunein käsin ja revittyään hienon nenäliinansa ensi siteeksi. — Mistä saamme apua, viedäksemme hänet kylään?
— Minä huudan tänne tuolta tuon pitkän roikaleen, — arveli Martti, osoittaen Leoa, joka vielä seisoi polulla epätietoisena, pitäisikö hänen jättää marakattiraukka yksin metsään nälkään kuolemaan.
Mutta ennenkuin Leo kerkesi paikalle, oli jo kaksi ratsumiestä lähestynyt polkua pitkin ja toinen heistä, laukaistu espanjalainen pyssy olallaan, oli laskeutunut hevosen selästä hakeakseen riistaa, jonka luuli kaataneensa. Se oli kreivi Bernhard Bertelsköld.
— Östanlidin muori! Ja José! Mitä tämä merkitsee? — huudahti Bernhard kummastuksissaan, kun hän kiven luona tapasi naisen sitomassa haavoitettua.
— Tahdoin kostaa teidän ja itseni puolesta, sennor! — sanoi espanjalainen matalalla äänellä. — Hän ja veljenne ovat kaikkeen syypäät. Caramba! Vielä minä heille maksan, jos saan elää.
— Sinä jäät eloon, José, mutta et kostaaksesi, vaan katuaksesi ja rukoillaksesi! — kuiskasi nainen vakavasti.
— Eikö minua teidän tähtenne ajettu palveluksestani? — jupisi haavoitettu.
— Niin. Ja sen vuoksi tahdoit tappaa minut ja poikani. Mutta mekin kostamme. Me parannamme haavasi.
Kohta olivat puiden oksista valmistetut pehmeät paarit kunnossa, ja niillä kantoivat Leo ja Martti haavoitetun kylään.
— Herra on hyvä ja sanoo tuolle ihmiselle, että hän pitää huolta marakatista! — sanoi Leo, osoittaen talonpoikaisnaista. Hän ei voinut jättää irvistelevää suosikkiansa yksin metsään.