Kreivi Bernhard nousi sanaakaan sanomatta satulaan ja ratsasti isänsä vieressä rantaan usein pysähtyen ja vaipuen mietteihinsä.
— Eikö se ollut Östanlidin muori? — kysyi isä.
— Oli, — vastasi kreivi Bernhard.
Talonpoikaisnainen oli sill'aikaa kulkenut oikotietä vuorien yli ja saapunut ennemmin tuvalle. Vanha Flinta istui vielä penkillään lähellä tupaa. Hän kuuli tulevan askelet, rukki hyrisi, aallot välkkyivät, pääskyset lentelivät ja päiväpaiste välähteli kuin hopea ulapalle.
— Oletteko vahingoittumaton? — kysyi hän.
— Olen, — sanoi talonpoikaisnainen ja seisoi kuin katuvainen tämän hurskaan vanhuksen edessä.
— Jumalalle kiitos! Ääni minussa sanoo, että vaikein koettelemuksenne tässä elämässä lähenee loppuaan.
— Niin, äitini. Ja kuitenkin minä vapisen.
— Älkää kutsuko minua äidiksenne, sillä aika on tullut, jolloin ne, joiden oma olette, saavat teidät takaisin. Miksi vapisette? Eikö Jumalan siunaus ole teitä seurannut sekä myötä että vastoinkäymisissä?
— Aina, aina, äitini.