— Hm, — vastasi koulumestari, vetäen hyppysellisen nuuskaa nenäänsä, — taisihan hänen majesteettinsa, kunnioittavasti muistettava Aadolf Fredrik olla lukenut mies, ja se on kuninkaan kaunistus. Hän piti myöskin tarkkaa huolta siitä, että hänen lapsensa saisivat oppineen kasvatuksen.
— Hyi saakeli semmoista kuningasraukkaa! — huudahti postimestari, joka edellisen kertomuksen kuluessa vaivoin oli voinut pidättäytyä ilmaisemasta suurinta halveksimistaan. — Kuningas Fredrik-vainajalla oli tosin vielä vähän kuntoa ja miehuutta ja voipa hän ampua korvat täyttä laukkaa juoksevalta jänikseltäkin, mutta hänen seuraajansa olisi saanut istua rukin ääressä, yömyssy korvissa. Hänhän oli akkavallan alla; minkä lemmon takia hän antoi akkansa hallita itseään?
— Niin on käynyt monelle suuremmallekin sotilaalle, — vastasi Svenonius, vilkaisten ystäväänsä, josta jokseenkin varmasti kerrottiin, että hän oli emännöitsijänsä komennettavana; — puolueethan ne sitäpaitsi, niinkuin veli muistanee…
— No, miksi hän salli puolueiden hallita itseään? Olisi ajanut nuo roistot ovesta ulos ja sanonut: tietäkää huutia, lurjukset, minä tässä olen kuningas!
— Mutta kuinka vapauden sitten olisi käynyt? — puuttui puheeseen Anna
Sofia, joka samalla kertaa ihaili Kaarle XII:ta ja vapautta.
— Ja kuinka ajantietoisuuden olisi käynyt? — rohkeni Abiel Halm lisätä sen tietonsa nojalla, minkä hän jo oli saanut Hegelin kansia haistelemalla.
— Vapaus! — lausui postimestari ylenkatseellisesti. — Jos minä olisin ollut Aadolf Fredrik, olisin piessyt heistä vapauden, niin että olisi korvissa pölissyt.
— No, no, serkku, kohtuus kaikessa! — virkkoi isoäiti. — Minun täytyy sanoa, että olen siinä serkun kanssa samaa mieltä, että kun kerta pitää olla, niin olkoon kanssa, olipa sitten kuningas tai kengänpuhdistaja. Esivaltaa tulee pitää arvossa, ja ken ei tottele, saakoon ansaitsemansa rangaistuksen. Mutta, huomatkaa serkku, lain tulee hallita valtakuntaa, eikä kepin; ja nyt lieneekin asianlaita ollut kuningas Aadolf Fredrikin aikana niin, että hatuilla eli lakeilla eli miksi heitä lienee sanottu, oli laki puolellaan. Mikäli minä ymmärrän, oli kuningasvainaja vallan siivo ihminen, joka soi koko maailmalle hyvää, kun vain sai rauhan noilta monilta puheilta. Mutta kyllä niitä kirjoitettiin hirmuisen paljon runojakin siihen aikaan! Tahtoisinpa tietää, mitä muuta heillä oli Vaasassa hänelle tarjottavana kuin tuo suuri hauki: en ikinä voi uskoa, että se saatiin uunissa hyvin paistetuksi; on siinä tekemistä leiviskäisessäkin hauessa, kun tahtoo estää sitä palamasta tai raa'aksi jäämästä. Serkun olisi pitänyt tarkoin kertoa tuosta Lohtajan maantien varrella olevasta kivestä. Kovin merkillistähän oli, että kuningas söi aamiaista paljaan taivaan alla.
— Paljon merkillistä ei Aadolf Fredrik ole toimittanut, — vastasi välskäri — mutta kuitenkin hiukan enemmän kuin että söi aamiaista Lohtajassa. Hänen aikanansa ilmestyi lakikirja suomenkielellä, ja moni Suomen kaupunki sai silloin tapulikaupungin oikeudet, vaikka vanha porvariskuningas ei saanutkaan nähdä sitä päivää, jolloin hänen pitkän elämänsä kylvö kantoi hedelmiä. Rehellinen ihminen oli kuningas Aadolf Fredrik ja hän olisi ansainnut saada elää rauhallisempina aikoina. Mutta hänen aikanansa ei kansoilla ollut armahtavaisuutta rahtuakaan. Kuninkaan piti olla puolijumala, istuessaan valtaistuimellaan, olipa hän sitten syntynyt sorvausratasta tahi kruunua varten. Häntä moitittiin, ja hänen oli kunnia kaikesta, mitä tapahtui Ruotsin valtakunnassa, vaikka moni valtioneuvos ja moni pormestari salaisessa valiokunnassa oli häntä mahtavampi. Meidän aikanamme…
— Meidän aikanamme, — virkkoi isoäiti — saavat hallitsijat osaksensa moitteet, ministerit vallan ja sanomalehdet kunnian.