Välskäri hymyili. — Ei meillä, — sanoi hän. Mutta meri, joka ei ole suonut Ruotsin rannoille nousu- ja pakovettä, on sen sijaan asettanut luoteen ja vuoksen mainitun maan historiaan. Kansanvalta ja kuningasvalta, kansanvalta ja aatelisvalta eivät koskaan ole voineet pitää vaakaa oikein tasapainossa, ja Aadolf Fredrikin aikoina vaahtosi vapaus niinkuin puolikäynyt olut. Silloin nähtiin tuo merkillinen seikka, että kansa ja aatelisto näyttivät liittoutuvan kuningasta vastaan. Mutta vain näytti siltä; kansa oli niinkuin se aina on, sydämessään kuningasmielinen, ja siitä syntyi tuo liiallinen kursailu. Kansan nimessä hallitsi aatelisto, mutta ei enää tuo vanha suku-aateli, vaan kaikensäätyinen valtiopäivä-aateli, johon kuului aatelisia ja aatelittomia, pappeja, pormestareita, suurisuisia talonpoikia, sanalla sanoen, puoluepäälliköitä jälkijoukkoineen, joista kolme neljättä osaa eli ulkomaisista lahjuksista. Tämmöisten mielestä oli puolue kaiken sisältö ja pääasia, isänmaa vain maalattu kyltti.

— Kiitän nöyrimmästi, piru vieköön, siinä ne nyt ovat ne veli
Svenoniuksen mallikirjurit! — huudahti postimestari, kapteeni
Svanholm, leveästi nauraen.

— Olemme kuitenkin saaneet tutustua suureen Linnaeukseen, — vastasi koulumestari mielissään siitä, että hänellä oli ainakin yksi hätä-ankkuri siinä yleisessä haaksirikossa, joka uhkasi vapaudenaikaa.

— Ja Eerikki Ljungiin, joka tappoi käärmeen! — huudahti Jonathan jakkaraltaan.

— Ja Eriika Lindeliaan, joka keitti munia! Ja pikku prinssiin, joka pukeutui valepukuun! — lörpötteli Liisa Kreeta vuorostaan.

— Ja Ester Larssoniin! — lisäsi Anna Sofia innokkaasti. Hän oli kuitenkin isänsä tytär, ja vähän enemmänkin! Vai kuinka, isoäiti, eikö ollut?

— Olihan tuo, — vastasi isoäiti. Jäykkäniskaista porvariskuningasta en koskaan ole voinut oikein kärsiä, ja hänen tyttärensäkin laita oli vähän niin ja näin, kun hän juoksenteli metsässä utukuningattaren sukkanauhan kanssa ja niin edespäin. Mutta minua ilahduttaa, että tyttö ihmistyi, ja olihan jo aikakin; olihan hän jo 29-vuotias vihille mennessään. Olimmehan vasta nyt toisissa häissä mukana, vaikka olemme saaneet tässä takan ääressä istuessamme kuunnella kaiken maailman tarinoita, ja hyvähän on, että kaikki nuo nuorten hullutukset viimeinkin niin hyvin päättyivät. Eikä minua kummastuta, että hän pääsi niin ylhäisiin naimisiin, koska isä oli rikas. Kummallista oli, että kreivi piti niin vähän lukua perinnöstään (tunnenpa kreivejä ja paroneja, jotka pitävät enemmän huolta pesänkirjoituksesta), mutta sepä oli tietysti ahneitten sukulaisten mieleen. Jos minä olisin ollut kreivi Bertelsköldin sijassa, olisin katsonut, etteivät vain antaneet vanhoja reivaskankaita uusien asemesta, ja ehkä ehtyneitä emänautoja niiden kuuden lypsävän lehmän sijasta. No, toivokaamme, että kreivi ja kreivitär ovat terveitä ja tulevat hyvin toimeen. Serkun pitää kaikella muotoa kertoa enemmän pikku prinssi Kustaasta; se oli sukkelapäinen lapsi, ehkä vähän hemmoiteltu, mutta siihen oli hänen äitinsä syynä. Kuningatar Loviisa ei juuri päästänyt ketään nenällensä.

— Niin kyllä, — sanoi välskäri. — Ja kuitenkin on hän tänne Suomeen jättänyt itsestään mitä lempeimmän muiston: pienen hiljaisen Loviisan kaupungin.

— Onko kummi hyvin salaperäinen? — kysyi Anna Sofia.

— No, mistä on kysymys?