— Oletteko valtiopäivämies Larsson Vaasasta? — kysyi Paul, joka tarkasti oli kuunnellut tuota tuttavallista keskustelua.
— Palvelijanne, — vastasi ukko äreästi.
— Nimeni on Paul Bertelsköld, ja pyydän toivottaa enon tervetulleeksi Turkuun! — sanoi Paul ja ojensi odottamattomalle sukulaiselleen kätensä, vaikkei ollutkaan häneen erittäin ihastunut.
— Vai niin, on hupaista tutustua sinuun, — sanoi vanha Larsson, jonka lukija tuntenee entiseksi tuttavaksi ja melkoisesti epäonnistuneeksi jäljennökseksi isästään, tuosta komeasta porvariskuninkaasta. Lauri Larsson nuorempi ei hänkään enää ollut mikään maitovasikka; hänestä oli niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näimme, tullut kullanhimon harmaannuttama ukko.
— Oletpa kasvanut pitkäksi pojaksi, — jatkoi vanhus leppeämmin ja pudisti nuorukaisen kättä. — Noissa vilkkaissa silmissäsi on jotakin, joka muistuttaa äidistäsi, poika. Jäykkä nainen oli äitisi nuoruutensa päivinä, ja kaunis kuin synti, sen voin sanoa, vaikka hän onkin sisareni. No, siinä ei ollut mitään pahaa. Sanotaan, että äitisi ja velipuolesi välit eivät ole oikein hyvät. Mutta siitähän saamme puhua sittemmin.
— Varsin hyvin, — sanoi Paul. — Jos enoa haluttaa, voimme mennä yhdessä Suruttomaan.
— Ei vielä, lapsi, ei vielä. Minun täytyy pitää väkeäni silmällä, sillä jos jätän heidät omiin valtoihinsa, seisovat he täällä töllistellen koko päivän, niinkuin eivät milloinkaan ennen olisi nähneet taloja ja katuja. Mutta minä tulen päivälliselle; jos tulet minua noutamaan, niin en tarvitse opasta.
Nuori talonpoika astui nyt suuren luukun äärestä pari rohkeaa askelta eteenpäin ja tarttui tervaisella kourallaan Paulin hienoon kreivilliseen kätöseen. — Kas, hyvää päivää, Pertensölt, — sanoi hän suomalaisella murteellaan. — Näyttääpä siltä kuin olisimme sukua toisillemme. Minä olen Joonas Perttilä, Eerikki Ljungin nuorempi veli ja Perttilän Pennan ottopoika.
Paul ojensi kätensä tuolle avosydämiselle miehelle, kenties vähän hämillään, sillä niin kokonaan ei Paul vielä ollut vapautunut perimistään ennakkoluuloista, ettei olisi muistanut olevansa kreivi talonpojalle kättä antaessaan. Mutta hän oli sekä äidiltään että Suruttomassa oppinut vapaamielisempiä mielipiteitä kuin mitä siihen aikaan oli tavallista hänen säädyssään, ja hän lausui vain sen leikillisen huomautuksen, että jos hänen toinen enonsa, rovasti Larsson, nyt olisi läsnä, edustaisivat nämä neljä sukulaista kaikkia neljää valtiosäätyä.
— Niin tekisimmekin, — vastasi talonpoika reippaasti.