— Eikä sinun tarvitsisi sitä hävetä, sillä Lauri-eno on ollut, ja minä olen valtiopäivämies.
— Sinäkö, joka tuskin olet kolmenkymmenen vuoden vanha! — huudahti
Paul kummastuen.
— Juuri ummelleen kolmenkymmenen, — vastasi talonpoika. — Mutta se ei estä, että kihlakunta kolme viikkoa sitten valitsi minut, ja nyt aion lähteä täältä valtiopäiville Tukholmaan, saatuamme ohramme myydyksi.
— Mutta miksi ei Lauri-enoa uudelleen valittu? — kysyi Paul.
— Asia on, nähkääs, semmoinen, — kuiskasi Joonas, — että eno on vuosi vuodelta tullut rikkaammaksi ja vuosi vuodelta ahneemmaksi, mutta se ei miellyttänyt vaasalaisia, ja sentähden he ovat tänä vuonna valinneet Grönbergin. Taitaa syntyä kuumat ottelut Tukholmassa. Herrat aikovat pitää kurissa nuoren kuninkaan, mutta me talonpojat emme aio sitä sallia; hän kuuluu olevan hyvä ja kansanomainen nuori mies, ja sentähden me tahdomme päästää hänet hallitsemaan. Sukumme on aina pitänyt kuninkaan puolta herroja vastaan, ja Jumalan avulla aion minäkin tehdä samoin. Mutta etkö sinä aio valtiopäivämieheksi?
— En ole tullut tuota ajatelleeksi, — vastasi Paul hymyillen. —
Minulla on tätä nykyä muuta ajateltavaa.
— No, toinen toimi voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, kun vain pelkää Jumalaa ja kunnioittaa esivaltaa. Mutta olisipa hyvä, jos saisitte jonkun kunnon papin täällä Turussa puhumaan Lauri-enon kanssa, sillä hän on niin kauhean itara, että se on jo aivan liikaa. Hänellä on vähintäänkin viisi tynnyriä kultaa eikä raatsi itse syödä muuta kuin kuivaa leipää, kun voi on kallista ja silakka maksaa rahaa. Kun hän tahtoo oikein herkutella, juo hän kaljaa päälle, ja kun kaljaa pannaan, mittaa hän maltaat tuopin mitalla. Jos en minä vastoin hänen selvin sanoin lausuttua tahtoansa olisi salaa hankkinut laivaamme muutamia lampaanlapoja ja silakkanelikkoa ja tynnyrillistä kotona pantua olutta, niin olisimme matkalla kuolleet nälkään.
13. LAURI LARSSON NUOREMPI.
Vanha, ihmiskunnan lapsuuden ajoilta polveutuva tarina kertoo meille, että kaikki pahat henget alkujaan ovat langenneita enkeleitä. Samoin kuullaan joskus sanottavan, että kaikki paheet ovat ainoastaan liioiteltuja hyveitä. Mutta kun tätä lienee vaikea todistaa, koska useat paheet ovat ainoastaan liioiteltuja itsekkäitä luonnonviettejä, niin ei voitane kieltää, että muutamat niistä tahroista, jotka pahimmin pimentävät ihmissydäntä, ovat alkujaan olleet luvallisia, vieläpä kiitettäviäkin ominaisuuksia, jotka oikeaan määräänsä kehittyneinä ovat olleet omistajilleen kunniaksi.
Larssonit olivat miespolvien kuluessa suurella uutteruudella, säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella kohonneet melkoiseen varallisuuteen, ja nämä hyvät ominaisuudet olivat kehittyneet korkeimmilleen porvariskuninkaassa. Mutta jo hänessä oli tämä vireys, tarkkuus ja säästäväisyys ehtinyt korkeimman jyrkänteen partaalle. Jo hänessäkin läheni tavaran hankkimisen halu sitä pistettä, jossa se lakkaa olemasta hyve ja muuttuu paheeksi; mutta hänessä hillitsivät sitä muut voimakkaat vaikuttimet, etupäässä hänen järkähtämätön oikeudentuntonsa ja suuri isänmaanrakkautensa. Pojassa nämä hillitsevät voimat eivät enää vaikuttaneet; tässä meni tuo hyvä ominaisuus jo yli rajainsa ja muuttui samassa vastakohdaksensa. Kaikki muuttui itsekkääksi: toimelias ahkeruus muuttui levottomaksi voitonhimoksi, tarkkuus itaruudeksi, säästäväisyys ahneudeksi, ja Larssonin suvun johtava periaate vajosi yht'äkkiä alas työn korkeasta kunniasta häpeällisimpään kaikista paheista: ahneuden sammumattomaan, kaiken muun syrjälle sysäävään kullanjanoon.