Tuskin löytynee pahetta toista, jonka juuret tunkeutuvat niin syvälle sydämen sisimpään sopukkaan. Ylpeä voi väliin olla nöyrä, kostonhimoinen tuntee tarvitsevansa rakkautta, hekumallinen voi hävetä, juopunut katua; mutta saituri ei koskaan nöyrry, rakasta, häpeä eikä kadu. Nukkuipa tai valvoi, hänellä ei ole muuta kuin yksi ajatus, yksi epäjumala, yksi tarkoitusperä, jonka tähden hän elää ja puuhaa: kultaa, kultaa, ja vielä enemmän, yhä vieläkin enemmän, eikä ikinä tarpeeksi kultaa, kultaa. Säälittävä, langennut kuva ennen muinoin ihanasta enkeliolennosta — ihminen, kuinka syvälle voitkaan vaipua tomun jumaloimiseen!
Vanha patruuna Larsson oli tavattoman hyvällä tuulella tulla tuiskahdettuaan rauhalliseen Suruttomaan vanhan, kuivettuneen haapapuun tavoin, jonka tuuli on kaatanut vihantaan hernemaahan. Hänen hyväluontoiset sukulaisensa olivat hänet vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaanottaneet. Hän oli ensi kerran kahteen viikkoon syönyt tarpeeksensa, eikä se hänelle mitään maksanut. Hänelle oli tarjottu vapaa huone ja elanto Ljungilla, niin kauan kuin hän viipyisi Turussa, eikä sekään mitään maksanut. Hän oli saanut sijoitetuksi juoksupoikansa, Jeppe Flatnabbin, renkitupaan asumaan: täten säästyi miehen ruoka ja patruunan juomarahat. Hänen oli vihdoin, vaikka puutarhurilla ei milloinkaan ole niin kiire kuin toukokuussa, onnistunut houkutella avuliaalta sukulaiseltaan hänen hevosensa ja puutarharenkinsä siemenlastin purkamiseen, ja siten säästyi vielä enemmän rahaa.
Tässä kaikessa oli pihti, joka puristi ja jonka Larsson vallan hyvin ymmärsi, ja se oli se, että Eerikki Ljung oli tarvinnut yksityisiä varoja, paitsi mitä kruunu oli määrännyt kasvitarhaa varten, naimisiin mennessään. Muut olisivat ehkä ymmärtäneet kruunun kustannuksella säästää itsellensä mitä tarvitsivat, mutta sitä tehdäkseen oli Eerikki Ljung ollut liian tunnollinen. Käytettyään rakastettuun puutarhaansa enemmänkin kuin oli kruunulta saanut, ja sen lisäksi perustettuaan vähäisen kotinsa tyhjästä, huomasi hän olevansa tuhannen riksin velassa rikkaalle vaasalaiselle sukulaiselleen, kauppias Larssonille, ja tuhat riksiä oli aika suuri summa. Velkakirja oli täysin laillisessa kunnossa, korot oli säännöllisesti suoritettu, mutta pääoma oli maksamatta, ja kun velkakirja oli tehty kolmen kuukauden irtisanomiselle, oli se kuitenkin, niinkuin helposti voi käsittää, rautainen pihti, joka piti rehellistä kasvitarhantirehtööriä arveluttavassa pinteessä.
Suruttoman asukkailla oli siis monta syytä pitää vierastaan hyvällä tuulella, ja hänen edessään kursailtiin kaikella mahdollisella tavalla. Eriikka oli paremmalla menestyksellä kuin ennen Hammarbyssä käyttänyt hyväkseen kaikkia talon varoja. Cecilia oli ottanut patruunan kaikki kapineet — lammasnahkaturkinkin — erityiseen huostaansa. Lasten nenät oli puhdistettu, ja heidät oli työnnetty esiin esiteltäviksi. Paulkin oli kaikkeen tähän katsoen vapautettu velvollisuudestaan tehdä tiliä siitä, miten hän aikoisi maksaa velkansa, eikä rauhaisessa Suruttomassa nyt ajateltu muuta kuin sitä, miten vierasta parhaan mukaan voitaisiin kestitä ja hänelle osoittaa ystävyyttä ja kohteliaisuutta.
Ainoastaan pikku Roosa Maijaa ei millään ehdolla saatu niiaamaan vieraalle sedälle. Hän parkui täyttä kurkkua, kun tämä yritti ottaa hänet syliinsä.
— Tule katsomaan koreita ketjujani! — sanoi ukko, mielihyvin helistellen raskaita kultaisia kellonperiään, jotka olivat hänen ainoa ylellisyytensä.
Roosa Maija seisoi oven suussa makaavan pihakoiran Kaaron vieressä ja taisteli hetkisen itsensä kanssa, sillä kullanloistolla on mahtava, vaistomainen taikavoima lapsiinkin, ja noin kiiltävää kalua ei Roosa Maija ikinä ollut nähnyt. Lopulta hän sanoi:
— Anna se Roosalle!
— Mitä sinä tekisit näin koreilla ketjuilla? — kysyi ukko hyvillä mielin.
— Roosa antaisi ne Kaarolle syötäväksi, — vastasi lapsi.