Ukko Larsson pudisteli tyytymätönnä päätänsä ja kääntyi pois. Hänkin ymmärsi tuon tietämättä lausutun, mutta katkeran, lapsen vastauksessa olevan ivan.
Aterian jälkeen saatettiin hänet Paulin kamariin lepäämään siksi, kunnes ehdittäisiin laittaa järjestykseen häntä varten Eerikin oma työhuone, joka oli annettava kunnioitetun vieraan käytettäväksi. Rikas mies otti kaiken tämän kohteliaisuuden vastaan niinkuin hänelle tulevan veron konsanaankin. Hänellä oli nähtävästi jotensakin vähäpätöiset ajatukset Suruttomasta ja sen asujaimista. Olivathan ne hänelle tuhannen riksiä velkaa.
— Kuinka täällä tullaan toimeen? — kysyi hän Paulilta, heidän noustessaan portaita ullakolle. — Vähän tuloja, vai kuinka?
— Kyllähän tuo käy, kun ollaan tyytyväisiä, — vastasi Paul.
— Oppineet ihmiset eivät ymmärrä afäärejä, — jatkoi kauppias ylenkatseellisella äänellä. — Heitä miellyttää parhaiten loikoilla kirjoineen auringon paisteessa, meidän muiden raataessa orjain tavoin, äyrinkään vertaa säästääksemme. Mitä hyötyä on noista tuolla puutarhassa olevista renkunrankuista? Jos se olisi niitty, saataisiin siitä edes hyvää karjanrehua.
— Sieltä myydään aika paljon vihanneksia kaupunkiin, — arveli Paul.
— Vai myydään sieltä edes jotakin? Siinä nyt on toki vähän järkeä. Mutta köyhyys siitä kuitenkin lopuksi tulee; ei ole mitään, millä velat maksetaan, ja niin satutaan kuolemaan, ja sukulaiset saavat lesken ja lapset niskoillensa.
Paul ei vastannut mitään, ja nyt astuttiin ullakkokamariin. Siellä, niinkuin joka paikassa muuallakin talossa, piti Larsson ajatuksissaan jonkinlaisen pesänkirjoituksen. Huonekalut olivat Paulin; niitä ei siis voinut ryöstättää noiden tuhannen riksin suorittamiseksi.
Larsson ei kuitenkaan ollut monta askelta huoneessa astunut, ennenkuin hänen aina valppaat silmänsä keksivät sen kiiltävän kultakappaleen, jonka Paul oli jättänyt paperien ja kaikenlaisen romun joukkoon pöydälle.
— Mitä tuo on? — kysyi äijä tarttuen petolinnun ahnain kynsin kiiltävään metalliin ja punniten sitä sormiensa välissä.