— Onpahan vain palanen kultaa, — vastasi Paul välinpitämättömästi.
— Kultaa? Ja mitä sinä teet kultapalasilla? Mistä saat kultapalasia? Kuinka voit noin huolettomasti jättää niin paljon rahaa lukottomaan huoneeseen? — kysyi jälleen vanhus, ja hänen silmänsä kiiluivat.
— Se on vain turhanpäiväinen palanen. Tuommoisia jonninjoutavia kimpaleita teemme joka päivä, — sanoi Paul hymyillen.
— Teette? Teette? — kertoi ukko. — Mitä se merkitsee? Tämähän on puhdasta kultaa?
— Tietysti se on puhdasta. Mutta se ei estä meitä sitä tekemästä, milloin vain tahdomme.
— Kultaa tekemästä! Mitä loruilet, poika? Tahdotko kenties tehdä minusta pilaa?
— Se on täyttä totta. Eikö eno ole kuullut kemian uusimmista keksinnöistä?
— Loruja! Paljasta lorua ja lörpötystä! Paljasta oppineiden raukkojen kerskailemista, joilla ei ole Jumalaa eikä takkia. Tehdä kultaa? Semmoisia tyhmyyksiä! — Ja ukko punnitsi metallikappaletta ojennetuissa, kynnentapaisissa sormissaan.
— Tuon olemme tehneet viime yönä, eikä se ole muuta kuin vähäinen koe, — vakuutti Paul, jota huvitti ärsyttää vanhan saiturin voitonhimoa.