Larsson oli vaiti. Häntä hävetti näyttää, kuinka hänen sielunsa oli kiintynyt tuohon keltaiseen metalliin.
— Toivotan enolle hyvää ruokalepoa, — virkkoi Paul, aikoen lähteä.
— Odotahan vähän, — jatkoi vanhus, vielä kerran punniten kultakimpaletta peukalon ja keskisormensa välissä. — Paljonkohan tämä kappale voi painaa?
— Noin yhdeksänkymmentä tukaattia.
— Tahdotko myydä sen minulle?
— Miksen. Mitä eno siitä maksaisi?
— Sinä et voi sille laskea samaa arvoa kuin leimatulle rahalle. Annan sinulle kolmesataa riksiä, jos se on oikeaa kultaa.
— Eno laskee leikkiä. Se ei vastaa puoltakaan kappaleen arvosta.
— Jos menet kultasepän luo, niin tarjoaa hän sinulle tuskin kahtasataa viittäkymmentä. Mutta minä en tahdo saivarrella: annan sinulle kolmesataa viisikymmentä.
— Ei, suokaa anteeksi, minussakin on vähän liikemiehen vikaa; tiedän, että Ruotsin seteliraha nyt on halvempaa kuin milloinkaan ennen. Kahdeksan riksiä on tasa-arvo, mutta eno saa nyt tukaatin tuskin kahdestatoista. Minä myyn sen seitsemästä.