— Mitä pakiset, poika? Kurssi on hyvä, ja seteli on kullan arvoinen.
Annan sinulle neljäsataa riksiä; ne saat kuin lahjaksi.
— Se on totta, ja enon tähden myyn koko roskan kuudestasadasta, — sanoi Paul veitikka silmissään, sillä häntä huvitti sanomattomasti yhä edelleen paistaa vanhusta tulisilla hiilillä.
— Mutta oletko aivan mieletön? Huolinko minä sinun kultakappaleestasi, jos se edes onkaan kultaa, mikä vielä on sekin todistettava! Pidä omasi; en tarvitse sitä.
— Niin kuin eno vain tahtoo. Minullekin se on ihan yhdentekevä.
— Ei puhuta enää siitä. Mutta sanopas minulle, hyvä Paul, koska teillä on niin paljon kultaa tässä talossa: mikä on syynä siihen, ettei Eerikki voi minulle maksaa velkaansa?
— Syynä on se, että vasta nykyjään olemme tämän taidon keksineet.
Paljonko hän on velkaa?
— Tuhat riksiä. Tai oikeammin tuhat kaksisataa, sillä hän sai rahat täysiarvoisissa seteleissä, ja nyt hän saa maksaa kurssin mukaan, kun setelien arvo on alentunut. Tarvitsen rahani; aion sanoa lainani irti tänään tai huomenna.
Paul säpsähti. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että Ljung oli velkaa. Tuulen vihurin tavoin lensi hänen mieleensä ajatus, että hän nyt voi palkita osan niistä huolista, joita oli tuottanut hyvälle kasvatusisällensä, jota hän ei koskaan ollut lakannut rakastamasta, vaikka olisi ollut hänen kanssaan epäsovussakin. Tarvitsi vain tehdä enemmän kultaa, eikä hän epäillyt, että Martti-tohtori opettaisi hänelle sen taidon täydellisesti, tai ainakin tekisi hänelle useampia kultakappaleita.
— Minulla on ehdotus tehtävänä, — sanoi hän. — Eno maksaa minulle kuusi riksiä tukaatista, se on 540, ja voittaa siten vähintäänkin 30 prosenttia, mutta samalla eno sitoutuu ostamaan 270 tukaattia, se on kaksi tämmöistä kimpaletta lisäksi.
— Mistä sinä ne saat?