— Minä teen ne.
— Sinäkö?
— Niin, miksikä ei? Sanoinhan enolle, että olen tehnyt tuon viime yönä klo 12:n ja 1:n välillä.
— Älä uskottele minulle lastenloruja!
— Kummastuttaako se enoa? Voisin näyttää merkillisempiä seikkoja, mutta eno uskoo vain tosiasioita. No hyvä, tässä on enolla yhdeksänkymmenen tukaatin painoinen tosiasia, ja jos huomenna tuon yhden tahi kaksi täsmälleen samanpainoista, niin eihän enon tarvitse uskoa minun sanojani, vaan ainoastaan kultaani.
Vanhus oli taas vähän aikaa ääneti; näkyi, että hän taisteli itsensä kanssa. — Jos asia todellakin on niin, — sanoi hän vihdoin, — silloin on varma, että elämme maailman viimeisiä aikoja. Mitä nyt hyödyttäisi tehdä työtä ja ahertaa kurjia äyrejä saadakseen? Jok'ikinen laiskuri voi ojentaa kätensä ja poimia kultarahoja uunista. Jokainen apteekkari voi tehdä pilkkaa meistä. Mutta se on mahdotonta. Tahdon saada todistuksia, ja jos voit sen todistaa niin suostun mihin ehtoihin tahansa.
— On siis päätetty, että eno ostaa 270 tukaattia?
— On. Mutta kappale kultaa ei ole mikään todistus. Olethan voinut ostaa sen kultasepältä; olet voinut esimerkiksi sulattaa vanhat ketjut. Minun tulee itse olla läsnä metallia valmistaessa. Muuten en usko sinua. Missä teet kokeesi?
— Ei sitä tehdä täällä kotona, — vastasi Paul kartellen.
— Missä se tehdään?