— Hyvä. Seuraan sinua sinne, milloin aikasi myöntää.
— Tätä nykyä, — sanoi Paul, — täytyy minun valmistua erästä väitöstilaisuutta varten. Mutta tulevan viikon alussa seuraan enoa sinne sillä ehdolla, että nyt heti saan viisisataa riksiä tästä kultakappaleesta.
— Vai niin, sinä panet yhä useampia ehtoja. Mutta olkoon. Minä ostan tuon palasen, jos se on oikea.
Ja tuo saita mies otti povitaskustaan paksun nahkaisen setelilompakkonsa, jossa niin monen velallisen omaisuus oli saanut varman turvapaikan, ja joka oli pahoin kulunut pitkällisestä käyttämisestä. Sieltä hän luki mitä suurinta tarkkuutta noudattaen setelin toisensa perästä, kastellen aina väliin peukaloansa, tullakseen vakuutetuksi, etteivät setelit olleet yhteen tarttuneet. Oli nähtävästi katkeraa luopua niin paljosta rahasta, mutta silmäys tuohon välkkyvään metalliin, jolla hänen silmissänsä oli vielä paljon korkeampi arvo, rohkaisi häntä. Kun hän näin oli laskenut puolen summasta pöytään, pysähtyi hän äkkiä, katsahti Pauliin epäluuloisin silmin ja sanoi jyrkästi:
— Mutta jos petät minut?
— En voi koskaan pettää, — vastasi nuorukainen osoittaen sitä ylhäistä ryhtiä, jonka hän oli isältään perinyt.
Vanhus alkoi taas laskea, mutta keskeytti laskunsa taas ja kysyi:
— Mitä teet näillä rahoilla?
— Maksan erään velan.
— No hyvä, annan sinulle tässä neljäsataa riksiä erityistä lainmukaista kuittia, allekirjoitusta ja sinettiä vastaan. Sata riksiä pidätän siksi, kunnes olen kultasepällä tutkituttanut tuon kalleuden.