Paul puri huultansa. — Niinkuin eno tahtoo, — vastasi hän.

He erosivat nyt. Mutta ei saanut kauppias virvoittavaa unta silmiinsä. Hän nousi ylös ja meni lastinsa luo satamaan, nuhteli Joonasta, torui miehiänsä, nurkui kaikkea, niinkuin hänen tapansa oli; mutta keskellä kaikkea vaikeni hän taas ja näytti niin outoihin ajatuksiin vaipuneelta, että tuskin huomasi, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Lasti purettiin, alkoi tulla ilta, ja yhä vielä seisoi vanha Larsson syviin mietteihin vaipuneena laivansa suuren maston juurella.

— Tänään ei ole äijä oikein tolkussaan, — sanoi Joonas itsekseen.

15. YLIOPISTOLLISET VÄITTAJÄISET.

Laajalle heittävät haavat ja pajut keväällä siemeniensä untuvia, joita tuuli kuljettaa tuntemattomia avaruuksia kohden, eikä kukaan voi määrätä, mihin ne kerran pysähtyvät ja juurtuvat. Niin heittävät myös ihmiskunnan korkeat haavat ja matalat pajut umpimähkään siemenensä aikakausien helmaan. Niin kauan kuin nuorisoa on olemassa, on aina tarpeeksi myöskin kevättuulia siemeniä levittämään ja kevätaurinkoa niitä idättämään. Jotkut vuodet ovat suotuisammat kasvien siemenille ja jotkut aikakaudet aatteiden. Ne näyttävät toisinaan tulevan parvissa, joita katselija hämmästyy ja kysyy itseltään, tullevatko ne peittämään maan. Mutta niiden lait ovat elämän lakeja; sadat ja tuhannet kuolevat juurettomassa maassa, kymmenen pääsee lyhyeen kukoistukseen, ja yksi ainoa noista tuhansista juurtuu, kukkii ja kypsyy vuosisatoja varten.

Kautta koko sivistyneen maailman kävi tämän kertomuksemme aikana kummallinen aavistus ihmiskunnassa tapahtuvista suurista muutoksista. Harvat voivat vielä aavistaa niiden merkitystä, ei kukaan voinut selvästi käsittää, mitä hämärä tulevaisuus kantoi helmassaan, mutta kaikki tunsivat vaistomaisesti, että jotakin erinomaista oli tekeillä. Vanhat katselivat epäluuloisesti jokaista aikakaudessa huomattavaa ilmanmuutoksen merkkiä; nuoret ilmaisivat mitä rohkeimpia toiveita. Syvimmän rauhan petollisen pinnan alla vallitsi kaikkialla salainen tyytymättömyys, hämärä ikävöiminen johonkin toiseen ja parempaan. Ja samoin kuin melkein jokaisen miespolven aikana viimeistä tuomiota ennustetaan piakkoin tulevaksi, niin uskoi moni myöskin vuonna 1771 suuren mullistuksen ajan olevan kohta käsissä. Sittemmin, kun se vielä muutamia vuosia viipyi, luuli taas moni, että kaikki oli ollut vain mielenhouretta — aivan niinkuin Raamatun sanojen mukaan viimeisinä aikoina on tapahtuva.

Turussa ja Suomessa elettiin kiireestä kantapäähän hyödyn aikakaudessa. Jumaluusoppi uinaili kuihtuneilla laakereillaan; klassilliset tutkimukset eivät olleet vielä päässeet oikein selviämään vanhanaikaisesta pedanttimaisuudesta, historia tonki Mooseksen kirjoja; lakitiede oli kuollutta ulkolukua, lääketiede syntymätön sikiö. Tieteiden kentällä vallitsi filosofia, kemia, kasvitiede, niinkuin jo ennen on kerrottu.

Silloin alkoivat teologit, vaikka useat heistä itsekin olivat karanneet luonnontieteiden turviin, vainuta katkua ajan ilmassa. Useita epäiltäviä oireita huomattiin nuorisossa; vaarallisia filosofisia harhaluuloja, herjaavia kaikuja ranskalaisesta ensyklopedismistä alkoi kuulua Turun tähän saakka niin oikeauskoisten ylioppilaiden piirissä. Äkillinen pelko valtasi tuon niin kauan makeassa unessa torkkuneen oikeaoppisuuden, ja vasten tahtoansa täytyi Suomen kirkon isien avata hengellinen varushuoneensa ja etsiä käsiinsä ruostuneet aseet kirkon puolustukseksi, Henrikki Alanus, tuo nuori, innokas teologi määrättiin käyttämään Gideonin miekkaa filistealaisia vastaan ja hän julkaisi ankaran tutkimuksen contra atheistas, jumalankieltäjiä vastaan. Siitä oli nyt väiteltävä yliopiston suuremmassa oppisalissa (täällä oli ainoastaan kaksi), ja uskovaiset ja uskottomat odottivat kiihkeällä innolla tätä taistelua näkymättömiä vihollisia vastaan. Sillä siitä oltiin kyllä jo ennakolta varmoja, ettei kukaan jumalankieltäjä uskaltaisi antautua taisteluun. Mutta sitä suuremmalla voimalla saataisiin ajan jumalattomien oppien salaiset tunnustajat vaikenemaan, sortumaan ja kukistumaan; epäilijät palautettaisiin oikeauskoisen kirkon helmaan, ja oikeaoppiset saisivat tämmöisestä loistavasta voitosta uutta rohkeutta kumoamaan kaikki julkiset ja salaiset vastustajansa.

Tuo merkillinen päivä tuli. Outo silmä ei olisi huomannut mitään muutosta Suomen vanhan yliopistokaupungin ulkomuodossa. Ei yhtäkään kauppapuotia ollut suljettu, karttuunit, palttinat ja pitkätupakka, lakinnauhat ja savipiiput kävivät kaupaksi niinkuin ennenkin; rannassa olevat kaljaasit eivät nostaneet lippujaan; matruusit olivat yhtä pikiset kuin eilenkin; talonpojat torilla voikuormainsa vieressä eivät näyttäneet vähänkään juhlallisilta; viilipiimä oli yhtä pitkää Paraisten akkain pytyissä; naakat lentelivät tosin mustassa juhlapuvussa, mutta se oli heidän tavallinen tapansa semmoinen. Ainoastaan oppineet näyttivät tärkeännäköisiltä vakavina kulkiessaan akatemiaan kello 1/2 8 aamulla, ja ylioppilaat katselivat toisiaan puolittain leikkisin, puolittain salaperäisin silmäyksin, ikäänkuin olisi toinen tahtonut kysyä toiselta: koskeeko se sinua? Tunnusta, pahantekijä: oletko ateisti?

Kellon kahdeksaa lyödessä istui dosentti Alanus auditorium majusen ylemmässä kateederissa ja Paul Bertelsköld alemmassa: edellinen puettuna papinkauhtanaan ja päässänsä vast'ikään puuteroitu irtotukka; jälkimmäinen puettuna aatelispukuunsa. Heitä vastapäätä istuivat molemmat varsinaiset vastaväittäjät, prior ja posterior, dosentit Seleen ja Hjelt, heilläkin yllään kauhtanat ja päässä kankeat tekotukat. Erityisellä kunniaistuimella istui piispa Mennander, akatemian varakansleri, kaunis, kunnianarvoisa 60 vuoden vanha mies, jonka lempeät siniset silmät vielä olivat nuorekkaan eloisat, ja hänen rinnallaan akatemian rehtori, vanha komea roomalainen, mutta kuitenkin jo iän taakan alle kumartunut professori Hassel, joka oli yhtä vanha kuin se vuosisatakin, jossa hän eli. Eräällä kolmannella tuolilla nähtiin 65-vuotias, kuuro ja melkein sokea tuomiorovasti Samuli Pryss, josta ilkeä huhu tiesi kertoa, että hän oli aikeissa esiintyä ylimääräisenä vastaväittäjänä. Hänen takanaan istuivat penkeillä jumaluusopin professorit Gadolin ja Mesterton; sitten lakitieteen ainoa virallinen pylväs, professori Olavi Pryss, tuomiorovastin veli, ja lääketieteen ainoa Atlas, mainio lääkäkikirjan tekijä Juhana Haartman viisaine kotkankatseineen ja kauniine, älykkäine kasvoineen. Edelleen nähtiin täällä kaksi mainiota taloustieteen tutkijaa, professorit Kalm ja Gadd, vähemmän tunnetut professorit Roos ja Nääf sekä heidän takanaan akatemian nuoremmat opintähdet Porthan, Calonius ja Lindqvist, sekä toisen ja kolmannen luokan tähdet, dosentit Justander, Welonius, Deutsch, Weman ja Arelin. Olivatpa vielä ranskankielen opettaja, kapteeni De la Mothe, piirustuksen opettaja Gabriel Nordberg ja director musices Kaarlo Lenning, joka sitäpaitsi oli tuomiokirkon urkuri, saapuneet kuulemaan ateistien tappiota. Ja ylioppilaiden taajassa parvessa, joka seisoen tunkeili salin perällä, nähtiin kolmet valkoveriset, älykkäät kasvot, ivallisesti hymyilevä Juhana Henrik Kellgren, hento ja kaino Jaakko Tengström ja hänen ikäisensä, hienosti sivistynyt kaunis nuorukainen Aabraham Niklas Clewberg.