Väittelytoimitus alkoi, niinkuin tavallista, latinalaisella rukouksella, ja sen perästä tuli ylisteleviä puheita piispalle ja varakanslerille, tuomiorovastille, rehtorille, professoreille ja kaikille kuulijoille, jotka silloin nousivat seisoalleen. Sitten seurasi lectio praecursoria, eli aineen valmistava esitys, jossa ei säästelty voimakkaita, luulotelluille vastustajille aiottuja sivuiskuja, ja sitten ensimmäiselle vastaväittäjälle pidetty puhe, jossa kehuttiin hänen suurta oppiansa ja uutteruuttansa sekä pyydettiin teoksen virheiden suosiollista tarkastusta. Vastaväittäjä nousi nyt ylös ja vastasi kohteliaisuuksiin yhtä liikuttavasti pyytämällä kärsivällisyyttä, ensin tekijältä, sitten respondentilta, ja kaikkien näiden valmistusten perästä, joita kesti noin tunnin ajan, alkoi vihdoin itse väittelytoimitus.
Väitöskirja koski n.s. ontologista todistusta Jumalan olemassaolosta (argumentum ontolugicum), jonka avulla ihminen oman järkensä puuttuvaisuudesta päättää, että täytyy olla olemassa jotakin täydellisempää ja korkeampaa. Tämä oli pääkohta, jossa teologia sattui yhteen filosofian kanssa, koettamalla samalla kertaa omistaa sen päätelmiä ja kumota sen vastustelemishenkeä. Aine oli siis hyvästi valittu ja muistutti kukkulalle tehtyä linnoitettua leiriä, josta voitiin ampua koko alempana olevassa laaksossa sijaitsevaa vihollisen asemaa ja samalla vahvistaa omaa sotajoukkoa vangeilla tai karkureilla.
16. JULKINEN PAHENNUS.
— Minä tunnen mitä vilpittömintä kunnioitusta (sincerissimam venerationem) tekijän oppia ja perinpohjaisuutta kohtaan, — alkoi maisteri Seleen sointuvalla latinalla. — Tunnustan myöskin kernaasti hänen teoksensa ansiot in amplissima forma. Ainoastaan muutamia vähäpätöisiä puutteellisuuksia, jotka ovat ikäänkuin varjostavat pilvet kirkkaan auringon edessä (nubila Phoebi), katson velvollisuudekseni keveästi kosketella (leviter tangere), antaakseni tekijälle enemmän tilaisuutta paljastamaan loistavaa tietovarastoansa (praeclaram eruditionem). Mitä ensiksi ulkoasuun tulee, on useampia painovirheitä luettava muuten hyvin huolellisen (scrupulosissima) Frenckellin kirjapainon viaksi (jotka lueteltiin).
Nyt oli respondentin eli puolustajan vuoro. Hän nousi ja piti tavanmukaisen puheen, jossa hänen velvollisuudenmukaisesti tuli pyytää suopeata arvostelua nuoruutensa ja kokemattomuutensa vuoksi sekä sovittaa puheeseensa mahdollisimman heliseviä korulauseita opponentin etevämmyydestä. Paul lausui tämän läksynsä hyvin täsmällisesti ja vakavasti, mutta hänen sanansa sattuivat niin kummallisen kaksimielisesti, ettei oikein tiedetty, hänenkö vai opponentinko suhteen suopea arvostelu oli tarpeen. Siitä oli nyt kuitenkin päästy, ja nyt oli hänen velvollisuutensa luoda lyhyt yleissilmäys opponentin vastaväitteisiin, sill'aikaa kun tekijä mietti puolustustaan.
— Korkeasti oppinut ja arvoisa opponentti, — sanoi respondentti — ilmoittaa, että tekijän teos tosin on erinomainen, mutta kuitenkin tarkemmin katsottuna näyttää hänestä suurelta painovirheeltä.
— Nequaquam, ei suinkaan, — keskeytti opponentti, suuresti kummastuneena tuollaisesta väärinkäsityksestä, ja kuulijain joukossa huomattiin heti epäiltävää iloisuutta,
— Opponentti selittää, että tekijän teos ei suinkaan ole erinomainen, — selosteli Paul.
Maisteri Seleen sävähti tulipunaiseksi, mutta onneksi puuttui nyt tekijä puheeseen ja selitti mitä perinpohjaisimmin painovirheiden oikean merkityksen ja tarkoituksen.
— Sitten, — sanoi opponentti, — on tekijä minun mielestäni vähemmän tyydyttävästi tehnyt selkoa ontologisen todistuksen historiallisesta pohjasta. Tekijä sanoo sen piispa Anselm Canterburylaisen keksimäksi, vaikka toiset pitävät Origenesta sen sepittäjänä. Tässä on kirkkoisillä hämäriä kohtia…