— Se kummastuttaa teitä? Minä myönnän, aivan tavallista se ei ole. Mutta siitä, joka on silmännyt esirippujen taakse, ei siinä ole vähintäkään ihmeteltävää. Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan elämännesteestä?
— Olen kuullut puhuttavan kaikenlaisesta petoksesta, jota puoskarit harjoittavat sellaisilla tavaroilla, — vastasi Larsson jyrkästi, sillä hän ei suinkaan ollut helposti petettävissä, niin pian kuin lakattiin puhumasta siitä asiasta, joka hänen sieluansa kahlehti. — Muutoin, — lisäsi hän, — minä olen kristitty ihminen, joka en tahdo olla missään tekemisessä noituuden kanssa.
Tohtorin kasvot vääntyivät jonkinlaiseen ystävälliseen hymyyn. — Hagelwetter! — sanoi hän, — kenpä ei olisi kristitty! On vain monta luonnollista asiaa, joista ei Raamatussa puhuta. Ja koska olette kristitty, niin tahdon vastata teidän kysymyksiinne, etten voi elämännestettä, tuota verratonta elämännestettä, joka on suurin kaikista salaisuuksista ja osa siitä alkuaineesta, josta maailma elää, millään ehdolla antaa pois. Mitä sitävastoin tulee kultaliuokseen, joka on kemiallista ainetta ja tähtien vaikutuksen voimistamaa, niin voitte saada sen lahjaksi ilman suurempia vaikeuksia.
— Lahjaksiko? — kysyi kauppias.
— Olenhan jo sanonut, ettei sitä voi ostaa. Kaikki rikkautenne eivät voisi korvata minulle edes teekupinkaan täyttä tätä liuosta. Voin lahjoittaa sen teille. Mutta ainoastaan pienellä ehdolla.
— Mikä se olisi?
— Te annatte minulle pantiksi sielunne.
Larsson luuli kuulleensa väärin. — Suokaa anteeksi, — sanoi hän, — olen viime vuosina käynyt hiukan huonokuuloiseksi.
— Te annatte minulle sielunne pantiksi, — toisti tohtori kylmästi.
— Mitä uskallatte pyytää? — huudahti kauppias suuttuneena. — Olenko minä narri, vai oletteko itse paholainen?