— Mutta kuinka sinä sen tiedät, kun et milloinkaan ole nähnyt Jumalaa?
— Roosa tietää vain, — vastasi pienokainen hyvin vakavasti.
— Tuossa nyt kuulette, oppineet herrat! — sanoi äiti päätänsä nyökäyttäen. Kirjoitettu on, että lasten ja imeväisten suu on saattava maan viisaat häpeämään. Mene, Paul, sinä levoton, etsivä sielu, mene valkeuteen. Jumala, kaikkiviisas, on kerran antava valonsa sinullekin koittaa.
Ilta alkoi jo hämärtää, kun kaikki oli valmiina matkalle lähtöön, ja Paulin tuli ottaa hyvästit Suruttomalta. Niin rauhaiselta ja rakastettavalta ei hänestä koskaan ollut näyttänyt tuo vuorien välissä oleva suloinen laakso. Niinkuin raittiin havumetsän vihannuus näyttää meistä kahta kauniimmalta autioon talvilumeen verrattuna, niin kuvastui nyt keväinen puutarha ihmeellisen ihanana Paulin jäähyväissilmäykseen. Kaikki nuo pensastojen ja kukkapenkereiden nuput olivat kauniita lupauksia lumoavasta tulevaisuudesta, mutta hän ei enää saanut niistä iloita. Tämä ilma niin lauhkea, tämä taivas niin puhdas: niin, täällä hän tunsi sen, täällä rauhassa, rakkaudessa, hurskaudessa, niin, myöskin tuon illanloisteessa kohoavan tuomiokirkon kimaltelevan kupulaen alla, täällä asui kuitenkin se Jumala, jonka hän oli kieltänyt! Ja nyt täytyi hänen harhailevan purtensa jättää tämä tyven satama, yksinään taistellaksensa elämän aaltoja vastaan.
— Hyvästi! Hyvästi, kunnes kerran ymmärrämme toisemme! — huokasi hän, heittäen pitkän ja kostean jäähyväissilmäyksen tuohon rakkaaseen seutuun.
— Sen suokoon Jumala! — sanoi ääni hänen vieressään, ja poski nojautuneena tammen runkoa vasten seisoi Cecilia Larsson vesissä silmin hänen rinnallaan.
— Sinä, Cecilia, sinä minun hyvä hengettäreni! — huudahti nuorukainen kuohuvien tunteidensa vallassa. — Uskotko todellakin, että me kerran ymmärrämme toisemme?
— Uskon, — virkkoi nuori tyttö teeskentelemättä, — ja jos et pane pahaksesi, niin pyytäisin sinua, ettet hylkäisi pientä jäähyväislahjaa, jonka annan sinulle muistoksi.
— Sinä lempeä sielu! — sanoi Paul liikutettuna. — Kuinka minä milloinkaan voisin panna pahakseni ystävyyttäsi!
— Minulla on kaksi Raamattua, — jatkoi Cecilia hämillään. — Toisen olen perinyt äidiltäni, ja toisen sain kumminlahjaksi, ja — et saa suuttua — minä olen pannut toisen sinun matkalaukkuusi ja merkinnyt muutamia paikkoja, joita voit matkalla lukea.