Kun välskäri oli lopettanut "Vapaa-ajattelijaksi" nimittämänsä kertomuksen, pudisti vanha isoäiti tyytymätönnä päätänsä. Semmoinen ajatuksen vapaus kuin Paul Bertelsköldin ei ollut hänelle mieleen, ja kaikista vähimmin hän tahtoi kertoa semmoisista ajatuksista lapsille. Hän oli sentähden pieniä uteliaita kuulijoita vähääkään säälimättä lähettänyt heidät yölevolle, kohta kun kertomus Turun väittäjäisistä alkoi, ja hän aprikoi jo mielessään, sallisiko hän heidän enää ollenkaan kuunnella niin arveluttavia tarinoita. Ainoastaan sillä ehdolla, että välskäri varmasti vakuutti, ettei enää tulisi puhetta jumalankieltämisestä, antoi ullakkokamarin ankara sensuuri luvan kertomuksen jatkamiseen alaikäisen yleisön kuullen. Omasta puolestaan hän kieltäytyi yhtä jyrkästi vast'edes kuulemasta tuollaisia herjauksia.

— Mutta kuinka voimme, serkku hyvä, puhua kahdeksannentoista vuosisadan tapahtumista kuulematta kajahdustakaan siitä jyrkästä, yleisestä kieltämishengestä, joka siihen aikaan oli vallannut maailman ja oli samalla aikakauden heikkous ja sen voima, sen lankeemus ja parannus — se palava kiirastuli, josta sitten puhdistunut usko kirkastuneena astui esiin? — huomautti välskäri sävyisästi.

— Jos oikein ymmärrän, — vastasi isoäiti, — emme me lutherilaiset tunnusta mitään kiirastulta, ja sentähden saakoot kaikki entisten aikojen typerät jaaritukset haihtua ilmaan. Nuoruudessani olen kuullut paljonkin, minkä sitten mielelläni olen unohtanut, ja jos onkin ollut herjaajia ja parjaajia, jotka ovat huvitelleet lukemalla katkismusta takaperin ja pilkkaamalla sitä, mikä pyhää on, niin jätettäköön heidät sen tuomarin haltuun, jonka edessä he jo aikoja sitten seisovat vastaamassa jumalattomista harhaopeistaan, ja älköönkä herätettäkö heitä haudoistaan sekoittamaan totisten kristittyjen yksinkertaista uskoa. Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, ja serkku voi jatkaa kertomalla säädyllisemmistä asioista. Tunnustan olevani utelias kuulemaan, miten kreivitär Ester tulee toimeen tuossa ylhäisessä suvussa. Pelkään hänen, ihmisraukan, vielä saavan tarpeeksi tekemistä lapsipuolensa kanssa.

— Se on mahdollista, — vastasi välskäri, — ja minä aion siitä syystä heti siirtyä meren yli Ruotsiin, jossa tapaamme tuon kreivillisen pariskunnan aikana semmoisena, jota voi valtakuntaan ja ystäviimme katsoen hyvin verrata monien myrskyjen täyttämään iltahämärään, josta kerran kuitenkin on aamukin koittava.

1. FALKBYSSÄ ITÄ-GÖÖTANMAALLA.

Muistatteko vielä muinoista, kaukana Itä-Göötanmaalla sijaitsevaa pientä Falkbytä, jossa Kustaa Bertelsköldin leski, jalo ja ylpeä kreivitär Eeva, vietti niin monta yksinäistä vuotta surupuvussa puolisonsa jälkeen; jossa hänen poikansa, kreivi Kaarle Viktor, oli leikkinyt onnellisena lapsena ja jonne hän eräänä kylmänä talvipäivänä oli tuonut Ester Larssonin, joka pakeni isänsä vihaa ja Ruotsin pääkaupungin panettelijoita?

Sen päivän jälkeen oli ajan aalto huuhtaissut pois 33 vuotta, ja Falkby oli kokonaan toinen kuin ennen. Kreivitär Eevaa oli hänen lankonsa, kreivi Torsten Bertelsköld, kovasti vainonnut, ja suurin osa omaisuudesta oli joutunut vasaran alle aina Görtzin raudankovan hallituksen ajoilta asti rästinä olevista veroista. Silloin oli Falkby ainoastaan varjo ruotsalaisen aatelismiehen maakartanosta, ja sen omistaja taisteli suurella uljuudella, mutta huonolla menestyksellä köyhyyden rasitusta vastaan. Mutta sittemmin oli Falkbyn kohtalo muuttunut paljon valoisammaksi.

Kreivitär Eeva oli nähnyt sen päivän, jolloin hänen kovasydäminen lankonsa temmattiin pois toteuttamasta korkealle tähtääviä hankkeitaan ja jolloin hänen täytyi jättää melkoinen omaisuutensa veljensä pojalle perinnöksi, ja hän oli päättänyt vaihtelevan elämänsä levossa ja onnellisuudessa, varallisuuden ja poikansa rakkauden ympäröimänä. Hänen poikansa Kaarle Viktor Bertelsköld ei ollut ainoastaan liittänyt maatilaan kaikkea, mitä siihen ennen oli kuulunut, vaan myöskin rakennuttanut vähän matkaa entisestä vaatimattomasta yksikerroksisesta rakennuksesta kolmikerroksisen komean linnan, jota laaja ja kallis puutarha ja puisto ympäröi. Kaikki oli laitettu vanhan piirustuksen mukaan, joka vielä oli tallella Bertelsköldien entisestä perintökartanosta, Suomessa sijainneesta Mainiemen linnasta. Nykyinen kreivi oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, että uusi Falkby rakennettiin aivan samaan malliin, ja se oli maksanut hänelle melkoisia summia, mutta niin olikin linnasta tullut mestariteos 1600-luvun rakennustapaan, kauneine päätyineen, kalleine pronssisine kuvapatsaineen ja muine komeuksineen, joista tarkemmin kerrotaan kuudennessa näistä kertomuksista. Puiston tammen takana seisoi kuitenkin vielä vanha rakennus aivan samassa asussa kuin mikä sillä oli nykyisen omistajan äidin siinä asuessa, ja lähellä sitä asui puutarhuri, rehellinen Bergfykt, jonka asianomaiset kerran olivat määränneet nykyisen kreivittären mieheksi. Se oli niitä naimiskauppoja, joita syystä voi sanoa "onnistuneimmiksi", koska jäivät tekemättä, mutta jonka muisto ei millään tavalla häirinnyt emännän ja palvelijan keskinäistä ystävällistä luottamusta.

Rehellinen puutarhuri oli nyt rattoisa, kuusikymmenvuotias vanhus, joka ei ollut rukkasiaan sen enempää pahaksensa pannut kuin että vuoden päästä oli valinnut vaimoksensa Linköpingistä punaposkisen satulasepän tyttären, jonka seurassa hänen hiljainen elämänsä kului kuin kukoistava kaalimaa, jossa eivät liiat madot lehtiä jäydä, kunnes hän sai kunniakkaaksi, mutta huolenalaiseksi toimekseen uuden suurenmoisen, tuohon hiukan vanhentuneeseen Ludvig XIV:n aikakauden tyyliin tehtävän puutarhan perustamisen. Hyväluontoinen mies tiesi silloin saaneensa seitsemän päivää viikkoon, sillä hänen herransa oli siinä asiassa taipumaton, ja Jumal' armahda sitä pensastoa, joka ei ollut mallinmukaisesti leikattu, sitä polkua, joka ei kulkenut supisuoraan päämaaliaan kohti tai sitä puuta, joka ei ollut juuri siinä, missä sen oli oltava. Monet monituiset kerrat syvään huokailtuaan oli Bergflyktin vihdoinkin onnistunut kahlehtia luonto siihen taiteelliseen muotoon, jota Ludvig XIV:n aikana katsottiin hienostuneen aistin korkeimmaksi asteeksi, ja hän oli, niinkuin usein tapahtuu, rakastunut omaan aikaansaannokseensa niin, että oli valmis vannomaan, ettei maailmassa voinut olla mitään sen kauniimpaa eikä täydellisempää kuin juuri tämä puutarha. Mutta kun hän juuri oli saanut valmiiksi tämän korkeampaan peruukkikuosiin tehdyn erinomaisen malliteoksensa, tapahtui, että hänen herransa eräänä kauniina päivänä 19 vuotta sitten toi taloonsa hänen entisen armahaisensa, nuoren kreivittären, ja tämä tapaus aiheutti vallankumouksen Falkbyssä.

Kreivitär Ester Bertelsköldillä, omaa sukua Larsson, oli näet niin porvarillinen aisti, että hän piti luonnon omia malleja ranskalaisten puutarhurien sukkelimpia keksintöjä parempina ja kun hän sai miehensä suostumaan kaikkiin mielipiteihinsä, niin täytyi Bergflykt-paran jo seuraavana keväänä tehdä valmis ja vaivalloinen työnsä uudestaan. Suorat käytävät laitettiin jälleen mutkikkaiksi, typistetyt pensaikot saivat jonkin määrän vapautta, peruukkikuosi tuomittiin hylättäväksi, ja puutarhan muoto läheni niin paljon kuin mahdollista maaseudun yksinkertaisuutta. Kaksi vuotta nurisi Bergflykt hiljaisuudessa "tuota suomalaista vasikkahakaa", joka härille kelvatkoon; kolmantena vuotena hän huomasi sen jo jotakuinkin mukiin meneväksi; vuotta myöhemmin hän myönsi, että muutkin kuin härät voivat ihailla hänen uusia laitoksiansa, ja lopuksi — kun suuri Linné eräänä kesänä oli käynyt Falkbyssä ja sanonut hänelle muutamia ystävällisiä kiitteleviä sanoja tuosta onnistuneesta laitoksesta — väitti Bergflykt jo kiven kovaan, ettei missään koko avarassa maailmassa ollut puistoa, joka olisi voinut Falkbyn kanssa kilpailla. — Sitähän minä aina olen sanonut, — arveli hän, — että puutarhan tulee olla ihmisiä, eikä kivipatsaita varten, mutta kreivi ei tahtonut ottaa sitä korviinsakaan, ennenkuin minä sain kreivittären puolelleni.