Nyt loppui sävyisän puutarhurin kärsivällisyys ja tarttuen suulasta renkipoikaa niskaan, opetti hän häntä pihlajakeppinsä avulla pitämään kunniassa sekä isäntäväkeään että suomalaista noituutta.
2. KREIVITÄR ESTER.
Fihlajasauvan vielä hauskasti huristessa skoonelaisen korvien ympärillä sai hän äkkiä liittolaisen hätäänsä. Kahdeksanvuotias tyttö, huima, iloinen, mustasilmäinen, kaunis kuin yö ja päivä, huomasi etäältä rangaistustoimituksen ja lensi kuin raketti yli mutkikkaiden käytävien. Ennenkuin puutarhuri aavistikaan, seisoi tyttö jo hänen takanaan, tarttui pihlajasauvaan, sieppasi sen häneltä ja katkaisi sen kahdeksi kappaleeksi. — Bergflykt ei saa lyödä Rasmusta! Ei kukaan saa tapella puistossa! — sanoi hän puoleksi vihassa puoleksi nauraen.
Hämmästynyt mies päästi pahantekijän vapaaksi, kääntyi päin ja murahti:
— Onko hän nyt taas täällä! Pikku neiti ei tee muuta kuin hullutuksia.
Rasmus on lurjus, joka olisi ajettava pois palveluksesta.
— Bergflykt on paha! — huusi tyttö. — Minä pidän Rasmuksesta, minä.
Hän on tehnyt minulle veneitä ja myllyjä puron rannalla. Älä itke.
Rasmus! Kas, tässä saat Teljen-rinkilän.
— Hitto vieköön, — sanoi skoonelainen häpeissään ja veitikkamaisesti, — enhän minä itke. Olin saanut vähän multaa takkiini ja vaarikulta tomutti sitä vähän. Hän on niin armottoman siistiä miestä.
— Minä opetan sinua olemaan siisti! — sanoi hänen julmistunut esimiehensä, tapaillen toista keppiä. Seuraus tästä uhkaavasta liikkeestä oli se, että tyttö tarttui Bergflyktin molempiin käsivarsiin, pyöritti häntä ympäri ja nauroi niin sydämellisesti, että ukonkin vihdoin täytyi yhtyä nauruun, — Minä kerron äidille, mitä ilvettä pikku neiti pitää juuri, kun meillä on kiire, — murahteli hän.
— Kertokaa vain — kas, tuolla tuleekin äiti! — vastasi tyttö uhkamielisesti.
Vähän matkan päässä näkyi pitkä, muhkea nainen käyskelevän puistossa. Niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme kreivitär Esterin, ei hänen ulkomuotonsa ole paljonkaan muuttunut. Loistava, tumma, lämpöinen katse on sama kuin ennenkin. Hän on hiukan lihonut; kasvonpiirteet ovat käyneet päättäväisemmiksi, käynti ja ryhti ovat ehkä hiukan arvokkaammat. Koko hänen olennossaan on jotakin samalla kunnioitusta herättävää ja miellyttävää, ja häntä katsellessa johtuu mieleen hänen puolisonsa entinen sana, että porvaristyttö on syntynyt prinsessaksi. Mutta sitä ylhäisyyttä, joka jumaloi itseänsä teeskennellyssä alentuvaisuudessa, ei Falkbyn kreivittäressä ollut rahtuakaan.
— Mitä se on? — kysyi kreivitär, nähdessään tyttärensä vallatonna ja tanssien pitävän puutarhuria kiinni.