Äiti ja tytär lähtivät toistensa seurassa linnaan. Tyttö kulki hetken äänetönnä ja kysyi sitten:
— Äiti, onko Bernhard ylpeä?
— Miksi hän olisi ylpeä? — sanoi äiti vältellen.
— Niin, minä muistan, kuinka hän kerran sanoi äidille minun piennä ollessani: madame, teidän tulee kiittää isääni siitä, että suutelen kättänne.
— Voi teitä pieniä patoja ja teidän korvianne! — sanoi kreivitär hämillään. — Olihan Bernhard oikeassa: hän pitää minusta sentähden, että pitää isästä.
— Mutta, — arveli tyttö itsepintaisesti, — jos hän pitää äidistä, miksi hän sanoo aina madame?
— Niin sanotaan keisarinnoille ja kuningattarille. Siinä ei ole mitään pahaa; se on päinvastoin hyvin kohteliasta.
— No, jos se on kohteliasta, niin rupean minäkin sanomaan madame …
madame… Ei, hyi! Kuinka voisin sanoa niin omalle äidilleni? Sisar
Louise, niin, hän on viisas, hän ei sano äitiä miksikään. Mutta kuinka
Paul tekee? Sanooko Paulkin madame?
— Se on toista. Paul on tottunut sanomaan minua äidiksi aina lapsesta alkaen, mutta Bernhard ja Louise kadottivat pahaksi onneksi äitinsä aivan pieninä, ja sentähden he eivät ole tottuneet sanomaan minua äidiksi.
Vera kulki miettiväisenä muutamia askelia, mutta vaiti oleminen ei ollut hänen luonteensa mukaista. — Eikö äiti sitten olekaan heidän oikea äitinsä? — kysyi hän.