Kreivitär punastui. Hän tunsi vallan hyvin nuo typerät, herjaavat huhut. Ja nyt hän sai kuulla ne omalta lapseltaan!
3. BERTELSKÖLDIN PERHE VUONNA 1771.
Juhla, jonka kreivitär Bertelsköld oli järjestänyt puolisonsa syntymäpäiväksi, oli yksinkertainen, kaunis ja arvokas, niinkuin hän itsekin. Ohjelma oli tämmöinen: 1) onnentoivotus huvimajassa, 2) päivälliset köyhille, 3) pari vanhaa ystävää, jotka oli kutsuttu illaksi vanhaa unkarilaista viiniä nauttimaan ja katsomaan pientä ilotulitusta, sekä vihdoin juhlalahjana 4) vanhimman tyttären ja vanhimman pojan kotiintulo, jonka ilahduttavan tapauksen kreivitär vartavasten oli saanut asetetuksi juuri täksi päiväksi.
Kreivi Kaarle Bertelsköld istui lehditetyssä huvimajassa ja kukilla koristetussa nojatuolissaan. Hän oli vanhentunut; hänen muinoin pitkä ja suora vartalonsa oli köyristynyt, hänen mustat hiuksensa olivat harmaantuneet, katsantonsa käynyt raukeammaksi, kasvonsa kalpeammiksi. Mutta vieläkin hän oli tarpeeksi komea esiintyäkseen paikkakunnan etevimpänä ylimyksenä. Hänen ryhtinsä oli, niinkuin aina, jalo ja lempeä, ja joka kerta, kun hän loi katseensa puolisoonsa, kirkastuivat hänen kasvonsa ja osoittivat selvästi, kuinka suuresti hän tätä rakasti ja kuinka tämä oli koko hänen elämänsä onni.
Huvimaja oli lehdistöillä jaettu kahteen osaan, ja sisimmäinen, joka muodosti jonkinlaisen lehtimajan, oli aluksi piilossa. Mutta tuskin oli kreivi istahtanut, kun lehvät keskeltä jakautuivat ja siellä sisällä seisoi hänen vanhin tyttärensä, paroonitar Louise, isoäitinsä, kreivitär Eevan muinoisessa puvussa prinsessa Ulriika Eleonooran hovinaisena. Vaikutus oli sitäkin todellisempi, kun paroonitar paljon muistutti isoäitiänsä sellaisena kuin tämä oli ollut nuorena; ja jotta tämän äidin muisto, jota kreivi niin hellästi oli rakastanut, viriäisi vielä elävämpänä, oli kreivitär Eevan onnistunut asettaa luonnollista kokoa olevan kuvan ruusuilla seppelöitynä, jossa vainaja oli juuri samassa puvussa, koristamaan yht'äkkiä lehtimajaksi muutetun huoneen peräseinää.
Nyt seurasi pieni vaatimaton onnentoivotusruno. Vainaja sanoi saaneensa luvan vielä kerran laskeutua alas valoisasta taivaasta siunataksensa rakasta poikaansa ja hänen vanhuutensa onnea. Runoa oli vain kahdeksan riviä, mutta ne lausuttiin erinomaisen hyvin. Manalle mennyt äiti, joka siunasi poikaansa hänen tyttärensä muodossa ja hänen puolisonsa läsnäollessa — se oli niin kaunis ja liikuttava ajatus, siinä oli yhteen kuvaan koottuna kaikki, mikä ihmissydämelle on elämässä kallista, että tämän yksinkertaisen kunnioituksen esine puhkesi kyyneliin. Kreivi nousi seisoalleen iloisesti hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt mitään paroonittaren tulosta eilen illalla myöhään. Hän syleili ja suuteli väliin tytärtänsä, väliin puolisoansa, joka oli valmistanut hänelle tämän odottamattoman yllätyksen, ja sen jälkeen hän ei osannut kyllikseen katsella äitinsä molempia kuvia, maalattua ja elävää, vertaillen niitä toisiinsa ja tuntien lämpöisen sydämensä uhkuvan yli reunojensa muistoista, uhkuvan rakkaudesta. Mitä puhtain onni kuvastui hänen kasvoillansa: ei mitään puuttunut hänen onnestansa, ei mitään muuta kuin hänen molemmat poikansa.
— Haluaako teidän armonne ostaa karpaloita? Meillä ei ole muuta tähän vuodenaikaan, — kuului hänen vierestänsä lapsen ääni, ja siinä seisoi pikku Vera, kiireestä kantapäähän lehtikiehkuroilla koristettuna. Mutta hänen tarjottavansa eivät olleet karpaloita, vaan harvinaisia rypäleitä, jotka Bergflykt oli loihtinut esiin kasvihuoneessa. Hän oli koko talven tehnyt valmistuksia, ja oli nyt voitostansa ylen ylpeä.
Isä nosti pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä suutelemistaan. Tyttö samoin! Ei ainoatakaan pilveä ollut hänen taivaallansa; mutta yksi oli tulossa — vähäinen pilven hattara, joka pian haihtui.
— Etkö tarjoakaan marjoja sisarellesi? — kysyi äiti, — Vera meni paroonittaren luo, niiasi syvään, kenties vähän pilkallisesti, ja virkkoi: — Suvaitseeko madame? — Kreivitär punastui, mutta paroonitar ei ymmärtänyt pistosanaa; hänenkin sydämensä oli nyt lämmennyt isän onnesta, ja hän vastasi: — Sinä pieni sinipiika! Taitaa olla oiva suo, joka kasvattaa tuollaisia karpaloita.
— Marikkoni on kullattu, niinkuin hovissa on tapana, vastasi Vera, nakaten niskaansa.