Louise veti hänet hyväillen luoksensa ja alkoi järjestää hänen metsäisiä, kymmenestä eri lehtilajista laitettuja koristuksiansa. Näytti siltä kuin ystävällisempi tuttavuus olisi syntymässä molempien sisarusten välillä. Mutta kreivittären valpas silmä huomasi, että Vera tahallaan sotki ne kauniit kukkaköynnökset, joilla paroonitar poimutteli hänen valkoista pukuansa. Oli jotakin rikkinäistä, mutta sitä ei huomannut muu kuin äidin silmä.
Niin kului aamupäivä rauhallisesti ja iloisesti. Käytiin kävelemässä puistossa. Tänään kehui kreivi kaikkea, mitä näki. Bergflykt sai kiitoslauseen uusista istutuksista ja oivallisista rypäleistä. Louise sai imarteluja somasta vaatetuksestansa. Ja ne hän ansaitsikin, sillä puku oli hänestä ylen tärkeä asia. Harvoin oli niin hieno suuren maailman nainen ja niin viehättävä neljänkolmattavuotias paroonitar leyhytellyt viuhkallaan Falkbyn puistossa.
Tyttären ja äitipuolen keskinäisissä väleissä ei kukaan voinut havaita muuta kuin ystävyyttä ja luottamusta. Kreivitär teki puolestaan kaiken, ollakseen tyttärelleen mieliksi. Ja se näyttikin hänelle onnistuvan. Laskettiin leikkiä, tehtiin toinen toiselleen noita vähäisiä palveluksia, jotka tekevät seurustelun niin hauskaksi. Puuttui vain vielä rahtunen rakkautta, ja kaikki olisi ollut hyvin…
Päivä oli herttainen ja poutainen. Köyhille oli katettu pitkä pöytä puistoon, ja kunniapaikalla istui kahdeksankymmenvuotias vaimo, sotamies Flintan leski, hän, joka niin omituisella tavalla oli ottanut osaa presidentti Bertelsköldin kohtaloon — hän, jonka luona Ester-kreivitär pakolaisena, epätoivoisena ja vilusta kangistuneena kerran oli saanut suojan koleana talviyönä. Neiti Vera luki ruokarukouksen, ja kreivitär itse kävi paikasta paikkaan, köyhän luota toisen luo, katsoaksensa, että kaikki runsaalla mitalla saivat, mitä tarvitsivat. Kaikille hänellä oli ystävällinen ja rohkaiseva sana, ja useimmat tunsivat hänet entuudestaan: olihan hän niin usein käynyt heidän mökeissään ja ollut lohduttavana enkelinä heidän kurjuudessaan. Senpätähden kohtasikin hän kiitollisia katseita kaikkialla, missä kulki. Hänen tulessaan Flintan luo tahtoi vanha vaimo, niinkuin tapana oli suuremmilla herrastiloilla, kumartua suutelemaan kreivittären hametta. Mutta kreivitär ei ollut niitä, jotka sallivat sellaisia alentavia kunnianosoituksia. Hän pakotti eukon istumaan, pani itse hänen lautasellensa voimakasta hernerokkaa ja kuiskasi hänelle korvaan: — Tahdotteko nyt pakottaa minut kertomaan kaikille, kuinka kerran olin nälissäni, ja te annoitte minulle ruokaa, kuinka minua paleli, ja te lämmititte minua, kuinka olin onneton, ja te lohdutitte minua? Sallinettehan minun palkita hyvän hyvällä, kykyni mukaan.
Kyynelet valuivat pitkin eukon kuihtuneita poskia. Hän tahtoi puhua, mutta voi ainoastaan änkyttäen sanoa: — "Autuaita ovat laupiaat, sillä heille tapahtuu laupeus."
Paroonitar Louisesta ei tämä ollut ihan outoa; hän oli nähnyt semmoista ennenkin. Mutta nuo hänen silkkipukuna lyhyet, avarat, riippuvilla koristeilla kaunistetut hihat eivät sallineet hänen koskea karkeihin vateihin eikä lähestyä pöydän epäsiistejä vieraita. Hän teki kierroksen pöydän ympäri tarpeellisen matkan päässä siitä ja meni sitten taas luomaan ikävöivän silmäyksen maantieveräjälle päin.
Kreivillinen herrasväki aikoi juuri palata linnaan päivällisille, kun maantiellä näkyi tomupilvi. Portti avattiin, ja siitä ajoi täyttä karkua ratsastava sanantuoja sekä muutamain minuuttien perästä upeat neljän hevosen vetämät vaunut. Näissä vaunuissa istui nuori, hieno herra vanhan sotilaan rinnalla.
Kaikki riensivät portaille, ja kreivi Bertelsköld meni itse vastaanottamaan kauan kaivattua, nyt niin odottamatta jälleen näkemäänsä vanhinta poikaansa. Isän sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Tämä tapaus oli juhlapäivän riemujen kruunu.
Keveästi, mutta arvokkaasti hyppäsi kreivi Bernhard vaunuista ja heittäytyi isänsä syliin — myöskin arvokkaasti. Nuori herra tuli Espanjasta. Mutta väärin tekisimme jos sentakia tahtoisimme pitää häntä espanjalaisena grandina, jonka on mahdoton unohtaa hovitapojen vaatimuksia edes silloinkaan, kun syleilee isäänsä nelivuotisen poissaolon jälkeen. Kreivi Bernhard oli vain täydellinen hovi- ja seuramies, joka aina pienestä pitäen oli ollut prinssi Kustaan paashina, ja senjälkeen ensin kamarijunkkarina ja sitten diplomaattina useissa hoveissa ja valituimmissa seurapiireissä. Hänen ylhäinen käytöksensä oli siitä syystä niin luonteva, hänen arvokkuutensa niin sujuva, hänen kohteliaisuutensa niin viehättävä, että missä muussa tilaisuudessa tahansa tuskin olisi huomattu sitä lämmön ja antaumuksen puutetta, jota ei tällaisessa tilaisuudessa olisi odottanut. Hänen isänsä sitä ei huomannutkaan; hän vain iloitsi sydämensä pohjasta katsellessaan komeaa, toivehikasta poikaa, joka oli tuottava hänen nimellensä kunniaa, sulostuttava hänen vanhuutensa päiviä ja itse kerran nouseva korkeimmille kunniasijoille.
Nuorella kreivillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lupaavat onnea maailmassa. Ruotsissa ei ollut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa nuorta miestä, eikä toista, jonka kasvatus olisi ollut täydellisempi. Hän oli kookas, niinkuin kaikki Bertelsköldit; kaunis, miehevä, uljas, ritarillinen, älykäs ja kokenut. Missä hän vain näyttäytyi, katsottiin hänet eteväksi henkilöksi; Falkbyssä häntä kohdeltiin kuin itsevaltiasta heti kohta, kun hän sinne ilmautui.