4. ÄITIPUOLI JA POJINTIMA.
On vastakohtia elämässä, jotka tuntevat vetoa toisiinsa ikäänkuin luonnon pakosta, on samanlaisuuksia, joiden välttämättömästi täytyy työntää toisiaan poispäin. Syy on siinä, ettei mikään inhimillinen olento ole täydellinen, eikä yksinään riittävä itselleen. Kaikki tarvitsevat täydentää itsessään jotakin vajavaisuutta, mutta kaksi yhtä voimakasta iskee yhteen kuin teräs ja piikivi.
Kreivitär Ester ja hänen pojintimansa kreivi Bernhard olivat molemmat suuressa määrin ylpeitä, voimakkaita ja lujaluonteisia henkilöitä. Siinä oli heidän samanlaisuutensa ja siinä syy heidän huonoihin väleihinsä — sillä että heidän välinsä olivat huonot, on helppo arvata. Ei kumpikaan siinä suhteessa tarvinnut täytettä luonteeseensa, ja kun he kohtasivat toisensa, iski kova kovaa vastaan.
Mutta se teräs, mikä kalskahti kreivitär Esterissä, oli paljon enemmän jalostunutta. Se ei ollut teräväsärmäistä, se voi taipua kuin kellon vieteri ja heti ponnahtaa luonnolliseen asemaansa. Vaihtelevat kohtalot, runsas kokemus, rakastettava sydän olivat opettaneet tämän voimakkaan luonteen taipumaan, kieltäytymään, uhrautumaan; teräs oli kätkössä, mutta se kalskahti kuitenkin, kun siihen koskettiin, ja ilmoitti niinkuin äänirauta hänen olentonsa perussävelen.
Metalli kreivi Bernhardissa oli hienosti kiilloitettua ja hohti kuin hopea. Mutta tämä sileä pinta oli hauras kuin kivi. Taipumaan ja kieltäytymään ei hänen sydämensä ollut koskaan oppinut hovin saleissa ja diplomatian liukkaissa luikerteluissa. Hän voi olla hyvä, rakastettava ja hellä niin kauan, kuin kaikki taipui hänen tahtonsa edessä, mutta jokainen itsepäinen luonne oli hänen luonnollinen vihollisensa. Ja semmoinen oli hänen äitipuolensa. Kreivitär Ester voi uhrata kaikki paitsi vakaumustansa siitä, mikä oli oikeaa; hän voi olla nöyrä, mutta ei koskaan nöyrtyä. Heidän täytyi siis olla vihamiehiä.
Vaikka olikin pakotettu mielistelemään aatelittomia säätyjä, oli vapaudenajan aateli yhtä ylpeä kuin kuningatar Kristiinan. Että kreivi otti avioksensa porvaristytön, ei tosin ollut mitään ennen kuulumatonta eikä laissa kiellettyä, mutta kuitenkin yhä vielä tumma tahra loistavassa sukukilvessä. Tuo porvaristyttö, tuo "suomalainen noita", oli sekoittanut perheen aatelisen veren, oli tunkeutunut isän ja pojan väliin, oli tuonut linnaan kaksi uutta perillistä, joiden täytyi olla vieraita puhdasveriselle rodulle. Vähemmästäkin voi nuori mies vihata äitipuoltansa. Eikä mikään — ei hellyys, ei nöyryys, ei mikään yritys hänen ystävyytensä saavuttamiseksi — ollut voinut haihduttaa tätä vihaa, joka yhdeksänätoista vuotena, aina hänen lapsuudestaan alkaen oli kytenyt nuoren kreivin mielessä tuota halpasukuista, hänen jalosukuiseen perheeseensä ilmestynyttä tulokasta kohtaan.
Nyt tapasivat he toisensa neljän vuoden eron jälkeen, ja kaikki näytti olevan kirkasta kuin auringonpaiste. Kreivi Bernhard suuteli äitipuolensa kättä; tämä toivotti hänet tervetulleeksi ystävällisin sanoin. Ehkä hän toivoi vielä, että neljän vuoden kypsyttävä kokemus oli saanut entiset tunteet hälvenemään.
Keskipäivä ja iltapäivä kuluivat häiritsemättömässä sovussa. Kreivi Bernhard kertoi niin sukkelasti, niin viehättävästi niistä vieraista maista ja ulkomaisista hoveista, joissa hän oli poissaolonsa aikana käynyt, että hänen isänsä oli aivan ihastuksissaan. Paroonitar Louise oli miellyttävämmällä tuulella kuin milloinkaan ennen ja kilpaili veljensä kanssa sukkeluudessa ja viehättäväisyydessä. Pientä Veraa hyväiltiin ja saatiin hänen suosionsa jo puolittain voitetuksi. Itse kreivitärkin unohti hetkeksi pelkonsa ja yhtyi kaikkien muiden kanssa osoittamaan suosiota koko talon hemmoittelemalle ja ihailemalle pojalle.
Seuraan liittyi vielä muutamia lähellä asuvia vanhoja ystäviä. Se upseeri, joka oli ollut kreivi Bernhardin toverina vaunuissa ja joka oli juuri sama majuri Lejonram, tuo vanha peluri, joka kolmekymmentäkolme vuotta sitten oli ollut Kaarle Viktor Bertelsköldin todistajana kaksintaistelussa Espanjan ravintolassa Tukholman ulkopuolella, oli olevinaan vanha tuttava ja tarjosi kreivittärelle käsivartensa, kun lähdettiin puistoon kävelemään.
— Te vallitsette täällä kuin kuningatar, armollisin kreivitär, — sanoi Lejonram. — Tahtoisinpa, vieköön minut turkkilainen, olla Falkbyn omistaja, ainoastaan voidakseni laskea sen jalkojenne juureen kunnioitukseni osoitteeksi. Pahaksi onneksi on minulla aina ollut hyvä onni pelissä, mutta huono onni rakkaudessa. Ystäväni Kaarle on aina ajanut edelleni. Hän omistaa Falkbyn, hän omistaa teidät! Linnoitustiede oli aina hänen mieliaineensa, ja sentähden hän on rakentanut tämän vihannan linnoituksen suojellaksensa aarrettansa. Hiton kaunis puisto. Täällä ei puutu mitään muuta kuin metsäkauriita vanhoja metsämiehiä varten.