— Jos setä on niin mieltynyt näihin vaivaisiin puunrunkoihin, jotka seistä sojottavat kuin talonpojat saarnatuolin ympärillä, niin ei liene mahdotonta toimittaa tänne metsäkauriitakaan, — sanoi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä kulkiessaan aivan heidän jäljessään sisartaan taluttaen. — José, — virkkoi hän espanjalaiselle kamaripalvelijalleen, joka seurasi muassa kantaen hänen levättiään, — nouda pyssyni!
José juoksi ja tuli kolmen minuutin kuluttua takaisin. Oli tultu lähelle puiston aitausta, jonka takana haassa muutamia lampaita oli laitumella.
— Kas siinä seuraus siitä, että kuuntelee espanjalaisia romansseja! — laski isä leikkiään. — Bernhard näkee metsäkauriita siinä, missä me muut emme voi havaita muita kuin lampaita.
— Tehkää hyvin, majuri hyvä! — sanoi nuori kreivi ja ojensi tälle pyssyn. Tuossa näette otuksenne, ne ovat täydellisessä sopusoinnussa puiston kanssa. Pyydän, koettakaa onneanne!
— Ei kiitos, — vastasi Lejonram, — se sopii paremmin poikasille. Voit itse koettaa, hieno herraseni! Tarkoitan, jos armollinen rouva äitisi sallii.
— Armollinen rouva äitini on kyllin armollinen, ollakseen kieltämättä meiltä viatonta huvitusta, — virkkoi kreivi Bertelsköld, joka luultavasti oli ärtynyt Lejonramin kohteliaisuudesta äitipuolta kohtaan ja tahallaan haki tilaisuutta osoittaakseen ylimielisyyttänsä. Samassa hän tarttui pyssyyn ja tähtäsi.
Kreivitär punastui ja oli vaiti. Mutta Vera kiiruhti esiin säikähdyksestä huudahtaen. — Se on minun Bijouni! — kiljaisi hän, ja tarttui kiivaasti veljensä käsivarteen.
Bijou oli mitä sievin ja toivehikkain karitsa, valkea kuin pumpuli, nimenomaan lahjoitettu Veralle kaksi viikkoa sitten ja hänen hartaimman ihailunsa esine.
— Anna olla! — huudahti isä; — mutta se oli jo myöhistä. Pyssy pamahti; pikku Bijou, joka ei mitään pahaa aavistanut, hypähti korkealle ja kaatui verisenä viheriälle nurmikolle.
— Fi donc! — sanoi Lejonram, — tuon olisit voinut jättää teurastajan tehtäväksi.