— Anna jo olla; äitisi ja minä pidämme tuota siivoa miestä suuressa arvossa, — virkkoi Kaarle Viktor kärsimättömästi ranskankielellä.
— Tekö, isäni? Se on toinen asia. Siinä tapauksessa annan tuolle hupsulle anteeksi. Hänellä on paljon ansioita. Onhan hän ollut kihloissa teidän kanssanne, madame?
Viimeiset sanat lausuttiin niin hiljaa, että ainoastaan kreivitär ne kuuli, mutta hän oli kuullut tarpeeksi.
5. SALAMA LEIMAHTAA.
Ei mikään voitto ole niin vaikea kuin oman itsensä voittaminen. Loukattu mies voi tappaa vastustajansa, ärsytetty nainen häntä voi pistellä sanoilla, jotka ovat puukonpistoja terävämmät; mutta vaikeneminen silloin, kun sydän on haavoitettu, tyynenä ja aseetonna vaikeneminen, se on vaikeampaa kuin mitä yksikään mies ja enemmän kuin useimmat naiset voivat.
Kreivitär Ester oli vaiti.
Oli ihana kesäkuun ilta. Kaste lankesi maahan, ruoho kimalteli, käki kukkui ja nuoret lehdet puistossa loistivat kauneuttaan. Järvi oli aivan lähellä ja lepäsi kuin sulanut hopea illan hehkussa. Lähdettiin veneretkelle.
Kreivi Bernhardilla oli poikasena ollut purjevene, Delfiniksi nimitetty, jota hän oli rakastanut melkein yhtä paljon kuin ratsuhevostaan. Delfin oli jo monta vuotta ollut maalle vedettynä venehuoneessa, piilossa ja unohdettuna, mutta nyt oli kreivitär, ilahduttaakseen poikapuoltansa, laitattanut kuntoon ja uudestaan maalauttanut vanhan purren. Se oli nyt rannassa entistänsä kauniimpana; sen viiri liehui vienossa ilman hengessä, ja sen masto oli kukilla seppelöity.
— Delfin pyytää kunnian vielä kerran saada kantaa herransa järven yli, — lausui kreivitär niin iloisesti kuin ei epäystävällinen sana koskaan olisi häirinnyt hänen sydämensä rauhaa.
Kreivi Bernhard loi äitipuoleensa kummastuneen katseen, tarkasti sitten venettä, katsoi taas kreivittäreen ja vastasi kylmästi: — Eihän tuo ole mikään vene; sehän on talonpoikaismorsian.