— Pitää, eukkoseni, sillä tänä iltana on jo myöhäisenlainen, ja me suomme teille yörauhan, — vastasi kreivi Bernhard.
— Minunko muuttaa! Minunko, joka olen asunut tässä viidettäkymmentä vuotta! — puhkesi vanha vaimo sanomaan. — Ja minkätähden pitää minun muuttaa?
— Sentähden, että armollinen herranne niin hyväksi näkee. Hän tarvitsee tätä paikkaa.
— Eikö hänellä ole metsää ja maata niin kauas kuin silmä kantaa? Eikö hänen armonsa mahdu suureen, tilavaan Falkbyhyn, karkoittamatta minua pois viheliäiseltä turpeeltani?
— Eukkokulta, te tarvitsette liikuntoa, voitte hiukan kävellä, niin maistuu uni paremmin, — ivaili nuori kreivi, joka hyvin huomasi, että jokainen sana sattui kuin neulanpisto hänen äitipuolensa sydämeen.
— Pitääkö minun lähteä? Ja minne minä lähden? — vaikeroi eukko, hämmästyksestä aivan tyrmistyksissään.
— Ruodille, eukkokulta, — ilvehti kreivi Bernhard. — Elämänne on liian yksitoikkoista, tarvitsette vaihtelua.
— Minäkö ruodille! — ja toivotonna väänteli eukko käsiänsä.
Kreivi Kaarle Viktoria hävetti poikansa sydämettömyys. Itseksensä hän päätti, että antaisi eukon asua entisellä paikallaan, mutta meni kinailun kestäessä muiden luo, ettei enää mikään uusi soraääni pääsisi turmelemaan illan hauskuutta. Ainoastaan kreivitär oli kuullut viimeiset pilkalliset sanat.
Nyt astui hän esille, tarttui ystävällisesti eukon käteen ja sanoi: — Ettekö ymmärrä, että nuori kreivi vain pilan vuoksi tahtoo teitä peloitella? Ei, eukkokulta, ei teidän koskaan tarvitse lähteä ruodille, eikä myöskään muuttaa köyhästä mökistänne niin kauan kuin elätte.