— Niinkö luulette, madame? — virkkoi kreivi Bernhard terävästi.
— Olen siitä vakuutettu, vastasi kreivitär tyynesti.
— Nous verrons; saammepahan nähdä.
— Minä en tule sitä koskaan näkemään, etkä sinä myöskään. Se ei voi olla tarkoituksesi.
— Jos ei se tätä ennen olisi ollutkaan tarkoitukseni, niin olkaa vakuutettu siitä, että nyt se on, — vastasi nuori kreivi, alentaen äänensä kuiskaukseksi. — Olette niin kauan hallinnut ja vallinnut Falkbyssä, että olette kokonaan unohtanut todellisen asemanne. Teidän tulisi kuitenkin muistaa kuka te olette ollut ja kuka olette, madame. Te kalpenette? Sitä parempi. Jos teille kävisi vaikeaksi olla niin vaatimaton, niin katson itseni pakotetuksi teitä siitä muistuttamaan. Vannon, että isäni tähden teen sen varsin vastenmielisesti, mutta teidän tulisi ymmärtää, että teidän kaltaistanne henkilöä ei teidän asemassanne ikinä voida muuta kuin korkeintaan suvaita.
Kreivitär Ester oli todella kalvennut, mutta ainoastaan hetkeksi. Kohta hän sai taas takaisin tuon ihmeteltävän mielenlujuutensa, joka niin monet kerrat oli hänet pelastanut hänen vaiherikkaan elämänsä aikana. Hän katsoi vastustajaansa vakavasti silmiin ja vastasi tyynesti:
— Jos kalpenin, niin tapahtui se siitä syystä, että nyt selvästi näen jo kauan aavistamani onnettomuuden, joka on katkeroittava kokonaisen perheen elämän. Bernhard, ystäväni, poikani — sillä vasten tahtoasi täytyy minun sinua siksi sanoa — on siis todella tultu niin pitkälle, ettei edes kunnioitus isääsi kohtaan, ei edes osanotto hänen onneensa eikä rakkaus nuorempiin sisaruksiisi voi sydämestäsi haihduttaa sitä vihaa, jota en ole ansainnut. Tiedät vallan hyvin, etten ole tunkeutunut tähän perheeseen. Sinun tulisi myöskin tietää, etten koskaan ole tuottanut enkä koskaan ole tuottava suvullesi mitään häpeää. Mistä syystä tahdot siis katkaista tämän siteen, jonka pitäisi olla sinulle pyhä? Miksi tahdot vihata minua, joka en milloinkaan ole osoittanut sinulle muuta kuin rakkautta? Minkätähden puhut tuolla tavalla minulle, jota et voi solvata isääsi solvaisematta?
— Puhutte niinkuin kirjasta lukien, madame, — vastasi kreivi Bernhard, — mutta unohdatte vielä kerran, että ei ole kysymys arvostanne, vaan vallastanne. Mielellänihän myönnän teille kaikki oikeutenne: suutelen kättänne; teitä sanotaan armolliseksi kreivittäreksi, ja luulisin sen riittävän tyydyttämään itserakkauttanne, sillä tyydyittehän kerran vähempäänkin. Teillä on hyvä asemanne; teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin huvituksistanne, pukeutumisistanne, ei muuta kuin kuunnella kohteliaisuuksia ja antaa isäni jumaloida itseänne; hän todella teitä hemmoittelee niin, että hän on muuttunut jo puolittain plebeijiksi. Mielestäni tulisi teidän tyytyä siihen eikä koettaa hallita talossa, jossa muinoin olette ollut kamaripiikana. Vaikka isäni onkin heikko niin pitäisi teidän älytä, etten minä ole aivan yhtä myöntyväinen. Teidän pitäisi johtaa mieleenne jostakin lasten lukukirjasta, jota ehkä Vaasassa olette lukenut, Kustaa Vaasan tunnetut sanat: "Teidän armonne ja minun armoni eivät mahdu saman katon alle." Olkaa kaino ja nöyrä, madame, se kaunistaa teitä sanomattomasti, enkä minä ymmärrä, mikä estäisi meitä sitten ystävinä seurustelemasta. Minkätähden vihaisin teitä? Ainoastaan vertaisiansa voi vihata. Muita — ne pudistetaan pois, kun ne rupeavat käymään liian lähenteleviksi.
Kreivitär hymyili surullisesti.
— Jo riittää. Olen jo kuullut enemmän kuin mitä minun olisi tarvinnut kuulla. Tässä en voi sinulle vastata. Mutta välimme täytyy tulla selviksi. Sen täytyy tapahtua kohta.