Ester oli kauan ääneti. Hänen sydämensä oli liian täysi.
— Kaipaisitko minua paljon, jos minä … esimerkiksi lähtisin pitkälle matkalle? — kysyi hän hetken kuluttua.
— Se on mahdotonta. Mistä syystä sinä matkustaisit?
— Voisihan minulla olla tärkeitä syitä. Jos se esim. koskisi meidän kaikkien onnea.
— Hyvä Jumala, oletko sairas? Jos tarvitset lähteä kylpemään Spaahan taikka Pyrmontiin, niin virka vain sananen, ja minä seuraan sinua sinne.
— Älä ole levoton, minä olen ihan terve. Mutta ajattele, että minun kuitenkin täytyisi jättää sinut joksikin aikaa… Lupaatko minulle, että tyynesti kestät tuon murheen? Näemmehän toisemme jälleen!
— Mutta rakas ystäväni, en ymmärrä sinua! — huudahti kreivi pahoilla mielin.
— Lähinnä sinua itseäsi huolettaa minua enin Veran kasvatus, — jatkoi kreivitär eikä ollut huomaavinaankaan sitä pilveä, joka peitti hänen puolisonsa otsan. — En jättäisi häntä mielelläni Louisen haltuun. Louise rakastaa häntä, siitä olen vakuutettu, mutta me käsitämme maailman eri tavalla. Haluan, että Vera kasvatetaan vilpittömään vakavuuteen, yksinkertaisiin tapoihin ja totiseen jumalanpelkoon. Sentähden olen tuuminut, että hankkisimme hänelle mielemme mukaisen opettajattaren. Mitä sanot neiti Sjöbladista. Hän on köyhä, mutta hyvästi kasvatettu, vähän päälle kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö; tarpeeksi ylhäistä sukua voidakseen esiintyä talossasi, mutta vaatimaton luonteeltaan, hyvä, älykäs ja lempeä. Hänen äitinsä oli muistaakseni aatelitonta sukuperää. Kirjoitammeko hänelle huomenna?
— Tee niinkuin tahdot, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Silmäsi, armas Esterini, näkevät selvemmin kuin minun, ja minulle on aina ollut hyväksi, kun olen totellut sinun neuvojasi. Mutta taivaan tähden, selitä minulle, mitä oikeastaan tarkoitat noilla hämärillä kysymyksilläsi!
— Huomenna saat sen tietää. Ja nyt hyvää yötä, sinä nuoruuteni lemmitty, sinä elämäni ystävä. Rakastatko minua vielä, Kaarleni?