— Minun pitäisi rangaistukseksi semmoisesta kysymyksestä vastata — en!

— Niin, sinä rakastat minua! Älä siis vihastu puolisoosi, jos hän joskus tuottaa sinulle surua. Jumala kaikkitietävä tuntee, että minä sata kertaa tahtoisin ostaa sinun onnesi uhraamalla omani… Hyvää yötä! Muista, mitä pyysin sinulta Veran suhteen. Ole isänä Paulillemme, sillä hän tarvitsee rakkautta elämässä ja pidä minua aina rakkaassa muistossa!

Ja voimatta enää hillitä itseänsä nojautui hän tätä sanoessaan puolisonsa olkaa vasten, suuteli hänen harmaantuneita hiuksiansa ja kasteli hänen poskiaan kyynelillään. Mies sulki hänet liikutettuna syliinsä. Hänenkin silmänsä kostuivat, eikä hän tiennyt mistä syystä.

— Ei, — sanoi hän, — en voi päästää sinua menemään, ennenkuin olet minulle ilmoittanut, mikä mieltäsi niin liikuttaa. Sano se minulle!

— Älä minulta nyt mitään kysele! Kaikki, kaikkihan on selvenevä, ja olenhan jo luvannut, että saat sen huomenna tietää, — vastasi kreivitär, pyyhkäisi nopeasti pois kyyneleensä ja katseli häntä rauhallisin, melkein hymyilevin kasvoin, jotka hehkuivat hellyyttä. Ei milloinkaan, ei nuoruutensa kauniimmillaankaan kukoistaessa ollut hän ollut kauniimpi kuin nyt.

— Hyvää yötä! — kuiskasi hän vielä kerran ja kiiruhti pois, ikäänkuin olisi pelännyt omaa hellyyttänsä, jos kauemmin viipyisi.

Hän meni tyttärensä makuuhuoneeseen. Vera uinaili viattomuuden unta pienellä sievällä vuoteellaan, joka oli pähkinäpuusta tehty ja punaisilla uutimilla verhottu. Äiti kumartui nukkuvan lapsen puoleen ja painoi sen huulille tulisen suutelon. — Mitä aionkaan tehdä? — huokasi hän käsiänsä väännellen. — Miten on mahdollista, miten on mahdollista luopua sinusta, lapseni, jonka Jumala kaikkivaltias on antanut minun hoitooni ja josta minun on Hänelle tili tehtävä? Ja kuitenkin täytyy niin tapahtua, vaikka sydämeni siitä pakahtuisi. Mutta anna minulle merkki, hyvä Jumala, anna minulle merkki, etten tee väärin, niin noudatan nurisematta tahtoasi!

Hän odotti, odotti kauan, hengittämättä ja tuskissaan. Ainoastaan nukkuvan lapsen keveä hengitys kuului kuin suloinen kuiskailu hiljaisessa huoneessa. Silloin liikahtivat lapsen huulet, ja Vera sanoi, surren vielä unessaankin: — Bijou! Bijou!

Äidin kasvot selkenivät. — Kiitos, sinä lapseni suojelusenkeli, — sanoi hän hiljaa; — nyt ymmärrän sinut. Se luoti, joka oli aiottu äitisi sydämeen, ei ole surmaava, niinkuin luoti tänään, viatonta riemuasi. Voi hyvin! Jumalan pyhät enkelit siunatkoot ja varjelkoot sinua, rakas lapseni!

Lausuttuaan tämän hiljaisen rukouksen hiipi hän pois ja sulkeutui huoneeseensa, siellä vielä "neuvotellaksensa Herransa ja Jumalansa kanssa", niinkuin hän oli oppinut aikoja sitten manalle menneeltä hurskaalta sisareltansa Veronikalta, jonka mukaan Vera oli saanut nimensä, vaikka hiukan lyhennettynä.