Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld vietti unettoman, levottoman yön. Hän ei ollut tottunut näkemään vaimossaan naisen oikkuja. Voimakas, etevä ja kuitenkin nöyrä nainen oli oppinut itsensähillitsemisen vaikean taidon, ja kuitenkin hän näytti nyt horjahtaneen jalosta tasapainostaan. Minkätähden? Hän ei tiennyt sitä. Hän koki turhaan keksiä siihen selitystä. Usean kerran aikoi hän nousta vuoteeltaan, kiiruhtaa puolisonsa luo, ja vielä kerran rukoilla häntä uskomaan hänelle kaikki huolensa. Mutta nyt oli yö … hänen vaimonsa nukkui; hän oli luvannut hänelle selityksen, pitäisihän hänen kärsivällisesti odottaen antaa vaimolleen uusi todistus rajattomasta luottamuksestaan…
Tuskin oli kuitenkaan kesäaamu koittanut ja palvelija alkanut salissa liikkua siivoten sitä eilisen juhlan jäljeltä, kun kreivi nousi vuoteeltaan ja hiipi varpaillaan puolisonsa huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa ja jonne kapeat rautaiset kiertoportaat veivät kreivin huoneesta. Hän huomasi huoneen tyhjäksi. Kreivittären sänky oli koskematon. Yksi lipaston laatikko oli vedetty auki, se oli tyhjä. Kreivi Bertelsköldin sydän tykytti nopeammin. Kummallinen epämääräinen pelko valtasi hänen mielensä. — Hän on ehkä mennyt puistoon, — ajatteli hän rauhoittaakseen itseään. Hän haki häntä puistosta: hänen vaimonsa ei ollut siellä. Kreivi palasi linnaan; hän ei kysellyt palvelusväeltä, ettei kukaan huomaisi hänen levottomuuttansa. Ei kukaan virkkanut kreivittärestä sanaakaan. Luultiin kai hänen menneen tavanmukaiselle varhaiselle aamukävelylleen jonkun sairaan tai köyhän luo. Kreivin korvissa soivat nyt kuitenkin yhä vain nuo selittämättömät, merkilliset sanat, jotka hänen puolisonsa oli sanonut hänelle heidän eilen erotessaan. Kauhistavat aavistukset kouristelivat hänen sydäntänsä. Kalpeana, mutta ilmoittamatta kenellekään jäädyttävää pelkoaan, riensi hän takaisin kreivittären huoneeseen.
Vaimonsa kirjoituspöydältä löysi hän nyt sinetillä suljetun kirjeen, jota hän ensi hämmästyksessään ei ollut huomannut. Se oli osoitettu hänelle. Hän aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja luki:
"Rakastettuni!
Lue nämä rivit levollisin mielin ja lue ne yksinäsi! Ole mies, rakas Kaarieni, ja kaikkivaltias Jumala, joka meitä koettelee, on antava sinulle rohkeutta elää ilman vaimoasi.
Sinä, Kaarleni, et ole minua koskaan väärin tuominnut, et koskaan väärin ymmärtänyt. Sinä, joka minua kohtaan aina olet ollut lempeä ja luottavainen, josta olen sinulle kiitollinen niin kauan kuin sydämeni sykkii — sinä tiedät, etten milloinkaan ole pyytänyt sinun arvoasi, nimeäsi, rikkauksiasi, vaan ainoastaan rakkauttasi. Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle kerran isäni puutarhassa, kun pyysit minua vaimoksesi? Se oli onnettomuus, sanoin minä, ettemme päässeet yhteen nuoruudessamme; silloin olisimme raivanneet itsellemme tien jäämuurienkin läpi. Myöhemmin ei meillä ole ollut voimaa eikä oikeutta uudistamaan maailmaa. Välillämme oli nyt kaksi, joilla oli sinuun vanhemmat oikeudet, ja nämä kaksi lasta asettivat kokonaisen maailman välillemme. Heidän täytyi katsella aikansa silmillä, heidän täytyi ajatella aikansa ennakkoluulojen mukaan, ja sentähden en voi heitä moittia, en kantaa heitä vastaan vähintäkään kaunaa siitä, etteivät he nähneet selvemmin, eivätkä ajatelleet ylevämmin kuin se aika, jossa he elävät. Olen rehellisesti koettanut heitä kohtaan täyttää äidin velvollisuuksia. Olen kauan toivonut, että rakkauteni lopulta murtaisi sen muurin, jonka sukuperän ennakkoluulot ovat välillemme pystyttäneet. Mutta minä olen pettynyt. Kuinka heikko nainen voisi muuttaa sitä maailmaa, jossa niin monet viisaat ajattelijat eivät ole kyenneet saamaan aikaan tasa-arvoa ihmisten välille! Vanhempain lastesi, armas Kaarleni, täytyy siis aina ylenkatsoa sitä alhaista naista, jonka sinä olet koroittanut heidän äidikseen. Mutta jos tämä alhainen äiti onkin voinut luopua kaikista omista kunnioituksen ja arvonannon vaatimuksista, niin ei hän olisi ansainnut tulla kutsutuksi sinun vaimoksesi, jos hän olisi sallinut itseänsä maahan tallattavan. Hänen kunniansa on sinun, ja hänen omat lapsensa saavat kerran tietää, ettei heillä ole oikeutta halveksia äitiänsä.
Sentähden, rakkaani, on minun, kahden velvollisuuden jouduttua ristiriitaan, täytynyt uhrata toinen niistä. Suo anteeksi, rakas ystävä, että luovun sinusta, etten menettäisi sinun omaasi ja lastemme kunnioitusta! Minun kanssani katoaa kaikki eripuraisuus, kaikki rauhattomuus tästä talosta. Alhainen porvaristyttö palaa siihen huomaamattomaan asemaan, jota hänen ei koskaan olisi pitänyt jättää, eikä hän ole ikinä lakkaava rukoilemasta siunausta sinulle ja koko sinun perheellesi. Älä ilmoita maailmalle meidän perhesurujamme. Sano minun matkustaneen ulkomaille terveyteni tähden. Älä myöskään koeta tiedustella, mihin olen paennut: päätökseni on järkähtämätön. Mutta en voi elää, tietämättä teidän vielä minua rakkaudella muistelevan, ja sentähden olen aika-ajoin kirjoittava sinulle ja lapsillemme sekä kyynelsilmin suuteleva niitä rivejä, joita minulle lähetätte. Elä onnellisena, sinä sieluni lemmitty! Jospa voisin olla puolisonasi, punastumatta lapsiesi edessä. Tervehdä Pauliani, Veraani. Tervehdä myös Bernhardia, tervehdä Louisea, ja pyydä heitä antamaan minulle anteeksi, rakkauteni tähden, kaiken sen surun, minkä olen teille tuottanut.
Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld."
— Isäni, — sanoi kreivi Bernhard, joka samassa astui huoneeseen, — suvaitsetteko tulla alas? Veljeni Paul on juuri saapunut opettajansa, erään vähän hajamielisen kirjatoukan seurassa, joka sanoo itseään Eerikki Ljungiksi.
— Paul! Tulen heti! Mitä vastaan hänelle, kun hän kysyy äitiänsä?