— Madame varmasti ihastuu, sanoi kreivi Bernhard ivallisesti. — Hän saa poikansa yliopistosta karkoitettuna.
7. PAIMENTYTÖN LAULU.
Yksi päivä on Herralle kuin tuhat vuotta ja kansoille kuin viisikymmentä. Heidän päivänsä kuluu, heidän iltansa tulee, niinkuin kaikkien muidenkin. Ja eräänä aamuna herätessään he huomaavat kummastuksekseen, että kaikki on uudeksi muuttunut.
Vapaudenajan kellotaululla pohjolassa osoitti viisari yhdettätoista tuntia vuorokaudesta, ja sen pitkä, myrskyinen päivä oli melkein lopussa, kun monet uskoivat sen olevan vielä keskipäivänsä auringon paisteessa. Ainoastaan siellä täällä seisoi vartija korkeassa tornissa, jossa ihmisten häärinä ei näköalaa sulkenut, ja tarkasteli, sydän täynnä levotonta odotusta, merkkien tarkoitusta.
Ne olivat kyllin selvät niille, jotka tahtoivat ymmärtää, eikä niitä kuitenkaan ymmärretty. Asiain nykyinen tila ei voinut kauan semmoisenaan pysyä. Valtakunta sairasti sisällistä eripuraisuutta, ja ohuen poskimaalin takaa näkyivät ajan kasvot kuolonkalpeina. Toinen käsi painiskeli toista vastaan; minne toinen jalka tahtoi, sinne ei toinen tahtonutkaan lähteä. Toinen silmä katsoi ja toinen korva kuunteli vasemmalle puolelle, samalla aikaa kuin toinen silmä ja korva kääntyivät oikealle. Kaikki hermot olivat liiaksi kiihoittuneet, kaikki lihakset uupumuksesta veltostuneet. Sydän sykki epätasaisesti, kaikki pahat intohimot näkyivät nousseen päähän ja pimittivät katseen. Pohjolan jalopeura oli vanhalla iällään muuttunut satapäiseksi lohikäärmeeksi, ja kaikki nämä päät purivat ja repivät toisiansa.
Mitä varten kaikki tämä? Oliko vapaus niin suuri onnettomuus, että paremmat päivät voivat koittaa ainoastaan sen haudalla? Ei, vapaus — todellinen vapaus! — on kansojen terveys ja onni, heidän maallinen tarkoitusperänsä, heidän ylin elämänehtonsa, jota ilman ei mitään pysyväistä menestystä, ei mitään todellista kehitystä ole olemassa. Mutta vapauden menestys riippuu sen siveellisestä pohjasta. Rakenna se sellaiselle, ja se on lämmittävä ja valaiseva kuin tuli. Tempaa tämä perustus pois sen alta, ja se on kuin tuli polttava ja hävittävä. Vapaus on niinkuin ilma, jonka näkymättömät joukot aina pyrkivät tasapainoon. Missä tasapaino rikotaan, siinä syntyy myrsky. Vapaudenaika Ruotsissa ja Suomessa sortui siitä syystä, että vapaus oli kadottanut siveellisen perustuksensa, ja samalla se oli huomaamatta mennyt yli määränsä ja muuttunut vastakohdakseen. Vapaudenaika sortui siitä syystä, että valtakunnan kultamalja, joka oli kahdelle jalalle perustettu, asetettiin seisomaan vain toiselle niistä.
Myöhään eräänä kesäkuun iltana vuonna 1771 käveli kaksi miestä tammien ja kastanjain suojassa Ekolsundin puistossa.
Vanhempi heistä oli kookas, komea herra, iältään noin viidenkymmenen, puettuna silmäänpistävän, melkein turhantarkan huolellisesti sen ajan hovipukuun, joka pysyi samanlaisena maaelämän vapaudessakin. Hän kuunteli kunnioittavasti nuoremman sanoja, samalla kuin huolien pilvet näyttivät synkistävän hänen korkeaa otsaansa. Kun hän joskus virkkoi muutamia sanoja vastaukseksi, tapahtui se lyhyesti ja määrämittaisesti ikäänkuin jonkin kaavan mukaan, mutta hänen sanansa ilmaisivat hänet kokeneeksi valtiomieheksi ja osoittivat samalla kertaa sekä selvää älyä että järkähtämätöntä mielenmalttia.
Nuorempi mies oli ainoastaan viidenkolmatta ikäinen, hänkin senaikaisessa ranskalaismuotisessa kirjavassa puvussa. Lyhyiden, mustain, punaisilla nauharuusuilla solmittujen samettihousujen, keltaisen silkkiliivin ja sinisen samettitakin päälle oli hän huolettomasti heittänyt lyhyen espanjalaisen, mustasta verasta valmistetun viitan. Hänellä oli pitsinen kaulahuivi, kalvosimet, tekotukka, hiuspussi ja kolmikulmainen hattu, mutta kaikkea tätä kantoi hän mitä luontevimmalla ja hempeimmällä somuudella, ja puhuessaan hän teki erittäin vilkkaita liikkeitä, väliin kiirehtien askeleitaan, väliin äkisti seisahtuen, toisinaan tarttuen seuraajansa käsivarteen, toisinaan vetäytyen taapäin ja viittoen käsillään, ikäänkuin hän tarvitsisi kaikkia näitä kaunopuheisia merkkejä täydentääksensä kielen köyhyyttä. Hänen kauneissa, hienoissa ja älykkäissä kasvoissaan liikkui alinomaa jokainen jäntere mitä vaihtelevimpia mielialoja ilmaisten, ja erittäinkin oli hänen suurilla, sinisillä kiiltävillä silmillään ihmeellinen kyky kuvastaa jokaista hänen sisimpien tunteidensa vivahdusta, niinkuin meri tyynenä ollessaan vuorotellen kuvastaa auringon loistoa ja hattaroita. Ja kuitenkin oli näistä silmistä sanottu, että ne olivat yhtä käsittämättömät kuin elävät, yhtä selittämättömät kuin viehättävät, sillä semmoinen oli tämän nuorukaisen koko olento. Luonto oli muodostanut hänet avoimeksi kuin päivän valon, mutta elämä oli tehnyt hänestä suljetun kirjan. Hän oli kasvanut niin vehkeilevänä aikana ja oli niin alinomaa salaisten vihollisten ympäröimänä, että teeskentely tuli hänelle välttämättömyydeksi, johon hän jo pienestä lapsesta asti oli harjaantunut, eikä koskaan ole nähty näennäisesti luontevamman vilpittömyyden verhoavan salatumpaa sielua.
Oli kuitenkin hetkiä, tosin ani harvoin, jolloin tämäkin salaperäinen luonne selvisi ja avautui niille harvoille uskotuille, joiden sallittiin luoda silmäys sen kätköihin. Kreivi Schefferille, kuninkaan entiselle kasvattajalle, Kustaa III juuri nyt tuollaisena hetkenä paljasti, jollei koko sydäntään, niin kuitenkin kolme neljännestä siitä.